Taianomainen San Marcos

Kaikki Lattareissa matkustaneet tietavat, etta toreilta loytyy se halvin ja joskus jopa herkullisin ruoka. Hondurasissa olen syonyt monet kerrat baleadaseita, "luoteja", jotka ovat pavuilla, kananmunilla, juustolla ja valinnan mukaan lihalla taytettyja vehnatortilla-lattyja, seka erilaisia hedelmia, kala-aterioita, ym. kotiruokaa. Katson aina kuitenkin, etta paikat nayttavat siistilta, silla koskaan ei tieda, mita popoja voi saada.

Antiguassa tori oli mukavan matkan paassa hotellista, ja kokeilin myos siella erilaisia paikallisia ruokia chevichesta (merenelava-salaatti) lahtien. Kaiken taman vatsani kovettamisen ja bakteerien vastustuskyvyn nostamisen jalkeen sain kuitenkin parasiitteja jostain aivan muusta, nimittain happamasta mangosta!

Olo heikkeni Antiguasta lahdettyani, ja vietin Lago de Atitlanilla Panajachelissa pari paivaa miettien, mita laakkeita nyt pitaisi ottaa. Otimme lautan San Marcosiin, rauhalliseen hippikylaan, joka on tunnettu joogasta, hierontakursseista, terveesta ruoasta ja kaikesta luonnonmukaiseen elamaan liittyvasta. Sain laakarilta kourallisen papayanlehtia ja ohjeen tehda niista ja valkosipulista teeta viiden paivan ajan. Jos ei olo niilla paranisi, pitaisi minun palata vastaanotolla.

Tee oli todella kamalaa ja mietin ensin, olisiko sittenkin pitanyt luopua periaatteestani, etten halua ottaa jo neljatta kertaa antibiootteja vuoden aikana. Teen ideana on kuitenkin puhdistaa koko ruumis ja poistaa silla parasiitit. Olo oli kahden paivan paasta jo hyva, ja tanaan otan viimeisen kupillisen. Aion kuitenkin kayda viela tarkistuttamassa laakarissa etta kaikki on kunnossa, aidin ja ehka myos oman mielenrauhani takia. ;)

Paivat San Marcosissa tekivat muutenkin hyvaa. Kavin aamusin uimassa, lepailin rantakivilla ja nautin ihanan raikkaasta saasta.

San Marcosissa on myos jotain taianomaista. Kertoman mukaan kylassa asuu noitia, jotka kokoontuvat tayden kuun aikaan vuorelle tekemaan loitsujaan. Yksi naista on Merlin, saksalainen yli 80-vuotias vanha mies, joka on rakentanut hullunkurisen talon metsan keskella. Jarveen liittyy myos monia uskomuksia. Kerrotaan, etta jarven keskella on pyorteita, jotka vievat veneita ja ihmisia mukanaan, jos menee liian syvalle. Lisaksi jarvella ei tulisi uidessa kellua, silla jarvi saattaa lahtea imaisemaan mukanaan.

Selvisin uimisesta taysin ongelmitta, mutta sain kylla kokea San Marcosin taikaa ostaessani leipaa kadulla istuvalta tytolta. Pysahdyin tyton luokse ja jain miettimaan banaani- ja banaani-suklaaleivan valille, kunnes tytto katsoin minuun ja sanoi: "Tu eres Margarita". Hatkahdin, silla Margarita on espanjalainen versio nimestani, ja mm. Copan ruinasissa monet kutsuvat minua silla nimella. Kysyin tyton nimea, ja sen sanoessaan tajusinkin jo kuulleeni hanesta eraalta ystavalta. Veronika, hiv:ia sairastava alkuperaiskansaan kuuluva tytto, on tunnettu yliluonnollisista kyvyistaan. Han myos muistaa kaikkien tapaamiensa ihmisten nimet, joka on hatkahdyttavaa ajatellen, etta paikalle saapuu uusia turisteja joka paiva.

Tata kirjoittaessani olen Xelassa, kauniissa kolonialistisessa kaupungissa 3 tunnin paassa Lago de Atitlanista. Sain kerattya San Marcosissa sen verran voimia, etta mieli alkoi tekemaan lisaa reissailua. Jatkan huomenna matkaa Meksikoon, San Cristobal las casasiin.

Nyt menen kuitenkin siemailemaan viimeista teekuppiani. Kippis!

Vallankaappaus?

Viime blogimerkinnassani olin viela aika optimistinen viime aikojen tapahtumien suhteen. Paatin kuitenkin ennakoida hieman tilannetta ja lahdin Tegusista jo perjantaina San Pedro Sulaa kohti jossa tapasin matkakumppanini ja sielta edelleen lauantaina vanhaan tuttuun Copan ruinasiin. Tilanne tuntui jo rauhottuvan ja mietin, oliko liioittelua jattaa serkun lauantaiset prom-tanssiaiset valiin ja lahtea jo aikaisemmin Tegusista, kunnes sunnuntaiaamuna lahdin Copanissa hakemaan aamupalaa ja nain valtavan maaran sotilaita.

Hotellille palatessamme huomasimme myos, etta sahkot oli katkaistu koko maasta. Lahdimme puolenpaivan aikoihin Guatemalan rajaa kohti, jonne oli myos jo ehditty sijoittaa joukko maastopukuisia miehia. Rajalle oli laitettu autojen korkeutta mittaava puomi, ja meidan minibussimme paasi juuri ja juuri sen ali kun miehet hyppasivat katolle ja vahan litistivat siella olevia rinkkoja kasaan.

Golpe de estado, vallankaappaus. Tuntuu vielakin kasittamattomalta, etta maa, jossa vietin viimeiset 11 kk on nyt taydessa kaaoksessa ja ihmiset jakautuneet armeijan ja presidentin leireihin. Ensimmainen ryhma on suureksi osaksi konservatiivisia, hyvaosaisia tai erittain rikkaita, ja presidentin kannattajat ovat (ainakin edes vahan) vasemman puolen kannattajia, sosiaalisista ongelmista kiinnostuneita ihmisia, suurin osa kansalaisjarjestoista mukaanlukien. Puolueet ovat taysin jakautuneita konservatiivi-puolue Partido Liberalia lukuunottamatta. Jopa kaveripiireissa nakee eroja, ja itsekin olin hieman yllattynyt eraan tyton kommentista, jonka han jatti Facebook-profiilini seinalle: "Ei se ole vallankaappaus".

ICYE:n kirjoittama info-kirje meille vapaaehtoisille oli myos erittain yksipuolinen versio, jossa annettiin sellainen kuva, etta presidentti on hullu ja armeija tulee varmaan korjaamaan tilannetta.

On vaikea sanoa, kumpi tassa on hullumpi. Presidentti, joka yrittaa vaihtaa perustuslakia vastoin lakia ja sita vastuussa olevaa tahoa, vai konservatiivit ja armeija jotka "puolustavat" valtiota.

Mutta nyt ajatukset tahan hetkeen, on aika menna ihastelemaan Antiguan katuja!

Näin luodaan paniikkia hondurasilaiseen malliin

Vaikka olin jo ajatellut jättää blogin kirjoittamisen viimeisten viikkojen kiireiden (ja laiskuuden) takia, on maassa tapahtunut viime päivinä sen verran, että blogini ansaitsee viimeisen Honduras-rustauksen.

Hondurasin presidentti Manuel "Mel" Zelaya haluaa muuttaa maan perustuslakia, ja päätti muutama viikko sitten järjestää melko yksivaltaisesti aiheesta kansanäänestyksen. Maan asukkaita "Mel"-lempinimeltään myös "Mel se vaya" eli "Mel lähde menemään"- innostaa hehkuttamalla, kuinka kansa saisi nyt ensimmäistä kertaa äänensä kuuluviin, ja kuinka perustuslakia saataisiin parannettua kansan oloja parantavilla uudistuksilla. Se, että perustuslain muuttaminen itsessään on laissa kielletty ei presidenttiä paljoa hetkauta. Perustuslakia on maan 180 vuoden itsenäisyyden aikana muutettu 16 kertaa, ja armeijan vallan jälkeisen perustuslain koskemattomuus päätettiin taata lailla.

Haittaavan ei tunnu myöskään se sivuseikka, että itse yleisesti vaalien järjestämisestä vastuussa oleva elin Tribunal Suprema Electoral on vaaleja vastaan. Maan rikkaat sekä puolustusvoimat ovat asettuneet Melia vastaan, muu osa kansaa on tasaisesti jakautunut molempien puolelle.

Kaiken lisäksi maan parlamentti hyväksyi lain, jonka mukaan vaaleja 180 edeltävinä ja seuraavina päivinä on kielletty pitämästä muita äänestyksiä. Koska presidentin-, pormestarin- ja parlamenttivaalit ovat marraskuussa, on äänestys myös tältä kannalta laiton.

Melin tempaukselle on selkeä syy. Tämänhetkinen perustuslaki kieltää presidentin uudelleen valitsemisen, monen Latinalaisen Amerikan maan historian perusteella aivan ymmärretysti. Kuten Zelaya oli kuitenkin erään kuubalaisen lehden mukaan valittanut Castrolle: "Voin olla elämästäni vain neljä vuotta presidenttinä. Maani on aivan liian konservatiivinen, puolueestani lähtien. Honduras tarvitsee oikeaa sosiaalista liberalismia, eli liberaalista sosialismia." Ja tätä Mel siis hakee perustuslain muuttamisella.

Viime viikot ei täällä siis muusta ole puhuttukaan kuin "La cuarta urna":sta, viitaten neljänsiin vaaleihin presidentin, pormestarin ja parlamenti lisäksi.

Itse yritin välttää aihetta parhaani mukaan, kunnes jouduin työni puolesta naisten poliittista osallistumista koskevaan kokoukseen, jossa aihe myös ohjautui melko nopeasti kansanäänestykseen. Kollegani Ofelia ja minä olimme kokouksessa ainoat, jotka eivät kuuluneet mihinkään puolueeseen, ja yritimme parhaamme mukaan korostaa naisten yhteistyön tärkeyttä ilman puolueiden väriä.

Paikalla olevista 20 naisesta vain yksi, erittäin tomera hieman iäkkäämpi naishenkilö, oli perustuslain uudistamisen puolella. Vaikkemme ilmaisseet mielipidettämmä suoraan, sai tämä perustuslain uudistamisen kannattaja sellaisen käsityksen, että organisaatiomme olikin yhtäkkiä muuttamista vastaan, ja soitti tästä närkästyneenä eräälle myös puolueeseen kuuluvalle kollegallemme. Organisaatiomme on virallisesti äänestyksen puolella, ja olihan kummallista miten kokouksiin lähetetään cuarta urnan vastustajia. Saimme kollegamme vihat niskoillemme sillä oma mielipidehän on tässä asiassa aivan toissijainen.

Tekstiä aloittaessani istuin vielä vaalitarkkailua koskevassa seminaarissa, mutta tilanteen on katsottu nyt pahenevan sen verran, että ihmisiä kehotettiin lähtemään koteihinsa ennenkuin teitä aletaan sulkemaan. Monien- itseni mukaanlukien- mielipide on kuitenkin, että pelkoa lietsotaan aivan syyttä. Paniikista on kuitenkin hyötyä Cuarta Urnan vastustajille, koska he laskevat näin ihmisten pysymään kodeissaan ja jättävän äänestämättä. Minua houkutti kotiinlähtö ennemminkin kovan sateen takia.

Itseäni ei niinkään huolestuta presidentin ja armeijan yhteenotot, sillä niin pitkälle täällä tuskin mennään. Kansanäänestys on kuitenkin pilaamassa matkasuunnitelmani, sillä tarkoituksenani oli lähteä juuri sunnuntaiaamuna Guatemalaa kohti. Äänestyspäivänä tullaan kuitenkin melko varmasti sulkemaan teitä, eikä Tegusissa nyhvääminen tällä hetkellä oikein houkuta. Odotan nyt soittoa vapaaehtoisystäväni Saaran perheen isältä, joka on töissä armeijassa ja osaa näinollen arvioida tilanteen parhaiten.

Tilanne ei tosiaankaan ole niin paha, mutta täällä tuntuu ihmisillä olevan aina kumma tapa liioitella tapahtumien vakavuutta aiheesta kuin aiheesta. Sikainfluenssa-pelko on jo hieman laantunut mutta tuntuu kummalta, kuinka maassa jossa esiintyy paljon pahempia tauteja kuten denguea, ihmiset lamaantuivat taudin takia jota esiintyy tuhansien kilometrien päässä.

Toivotaan, että seuraava blogi-kirjoitukseni on jo rajan toiselta puolelta.

Pienyrittäjyyttä hondurasilaisesa vankilassa

Seuraavan jutun kirjoitin ICYE:n newsletteriä varten...

”Hei Olga, kiva että tulit, minulla on sinulle hyviä uutisia!” 40-vuotias nainen astuu pieni lapsi sylissään CEM-H:n (Centro de Estudios de la Mujer Honduras) toimistoon Tegucigalpan vankilassa ja istuu alas jännittyneenä. ” Tuotteesi myivät viime tapahtumassa hyvin ja tienasit 1400 lempiraa! Korusi olivat menestys! ”

Naisen suu kääntyy hymyyn, hän ottaa rahat käteensä ja laskee niistä 300 lempiraa, katsoo minua ja sanoo ylpeällä äänellä : ”Haluan että ostat näillä materiaaleja käsityöryhmällemme, korvakorukoukkuja, renkaita ja niitä pieniä eri värisiä helmiä.” Juuri tämän takia tuen suoraan Olgaa ja muita ryhmien vetäjiä; jotta rahat menisivät useamman vangin hyväksi. Kirjoitan ylös Olgan tilauksen ja lupaan tuoda materiaalit seuraavalla kerralla, rahat otan kuitenkin vastaan vasta kuittien kanssa. Pyydän Olgaa vielä allekirjoittamaan paperin jossa lukee, että hän on vastaanottanut rahat, ja käyn samankaltaisen keskustelun vuorotellen kolmen muun naisen kanssa. Kerron mitkä tuotteet käyvät kaupaksi, mihin heidän kannattaisi panostaa ja selitän kuinka tärkeää on tulevaisuuden varalta, että he vielä itse tarkastavat rahojen täsmäävän –kaikkiin myyjiin ei aina voi luottaa.

Toimistossa on tyynyjä, vessan koristepäällisiä, vesisuodattimien päällisiä ja pari laukkua, jotka eivät Kansainvälisen naisten päivän tapahtumassa olleet menneet kaupaksi, ja jotka joudun pahoitellen palauttamaan naisille. Keskuspuistossa ihmiset yleensä kiinnostuvat pienistä esineistä eivätkä mielellään kanniskele mukanaan tyynyjä tai muuta käsilaukkua suurempaa. Naiset kuuntelevat ymmärtäväisinä. Vakuutan vielä jokaiselle etten kerro kenellekään, kuinka paljon jokainen heistä on tienannut, ja pyydän naisia myös pitämään asian turvallisuussyistä omana tietonaan.

Vankilassa ei koskaan voi olla liian varovainen, sillä vaikka monet naisista ovat enemmänkin yhteiskunnan uhreja –yksinhuoltajia, jotka myyvät huumeita kotonaan elättääkseen perheensä muun työn puutteessa, toimistotyöntekijöitä tuomittuna isojen pomojen talousrikoksista tai naisia, jotka ovat itsepuolustuksena tappaneet miehensä sen jälkeen kun ovat tuloksetta ilmiantaneet tämän 7 kertaa kotiväkivallasta- kuin vaarallisia rikollisia, pitää muista missä ollaan.

Kun naiset ovat lähteneet, asianajaja Reina ja hänen harjoittelijansa Dea tulevat uteliaina sisään toimistoon. ”Miten meni? Mitä naiset sanoivat?” Kerron kollegoilleni tyytyväisenä tapaamisen kulusta ja lähden hetkeksi vankien puolelle, sillä nyt on asianajajien vuoro käyttää toimistoa vankien oikeustapausten tukemiseen.

Vankila on jaettu kahteen osaan, työntekijöiden puoleen jossa on psykologin, lääkärin, sosiaalityöntekijän, johtajan ja CEM-H:n toimisto, sekä vankien puoli, joka on kalteriportin toisella puolella. Kävelen portille, tervehdin poliiseja jotka jo tuntevat CEM-H:n ”gringhitan” ja astun sisään. Pieni nainen kuluneessa verryttelypuvussa tulee luokseni. ”Hooola, que tal usted? Que Dios me le cuide y bendige!”. Sonia halaa minua ja alkaa kertomaan: ”Tiedätkö, mitä taas tapahtui..” Vaikka tiedän jo Sonian tarinan, kuuntelen häntä ymmärtäväisesti. Vanhalla naisella ei ole ketään, kuka tulisi häntä katsomaan eikä minkäännäköistä toimeentuloa. Kehotan Soniaa uudestaan tekemään käsitöitä joita voisin häneltä ostaa sillä tiedän, että hän on saanut vankitoveriltaan jo useamman kerran lankoja ilmaiseksi. ”Jos tekisit vaikka kukkaroita, niitä ei kukaan ole vielä tehnyt. Ja osaat virkata niin hyvin!” Sonia lupaa yrittää ja toivottaa uudestaan Jumalan siunausta. Hyvästelen Sonian ja jatkan matkaa vankilan tietä pitkin.

Tegucigalpan naisten vankila on jaettu kahdeksaan pieneen valkoiseen yksikerroksiseen taloon, joissa asuu yhteensä n. 160 vankia. Yhdessä talossa on uudet tulokkaat, jotka viettävät ensimmäiset 2-6 viikkoa vain oman talonsa sisällä. Toisessa talossa on äidit pienten lastensa kanssa, kolmannessa asuvat ulkomaalaiset vangit, neljännessä vanhemmat yli 55-vuotiaat naiset, ja loput talot on jaettu vankien rikosten mukaan.

Keskellä vankilaa on asfalttinen kenttä jossa on ruostunut koripalloteline, lasten leikkikenttä sekä kokoontumistila. Ainut kerta tosin kun olen nähnyt urheilukenttää käytettävän oli kun vankilassa tehtiin yllätystarkastus; poliisit etsivät huumeita, aseita ja alkoholia. Saaliina oli muutaman vangin omat viinakeitokset, jonka vuoksi naiset seisoivat 4 tuntia kentällä ja me odottelimme turhautuneina koulutushuoneessa huumeita käsittelevän koulutuksen pitämistä.

Käännyn tien päässä oikealle ja kävelen muutaman puisen oven ohi, joissa on eri koulutushuoneiden nimiä: ”Ompeluryhmä”, ”yläaste”, ”lukio”, ”korupaja”, ja viimeisenä, ”tietokoneluokka”. Koputan oveen ja näen tietokone-ja englannin kurssien vetäjän ,Claudian tietokoneen ääressä. ” Hola, que tal vos?!” Tervehdin Claudiaa ja kysyn mitä hän on tekemässä. ”Sitä tavallista, lisään juuri uusien vankien nimiä. Annan sinulle listan mukaan toimistolle vietäväksi.” Kiitän Claudiaa ja kerron, että minullla on hänelle myös jotain tuotavaa. Annan muutaman setelin Claudian käteen, hänen osuutensa työstä. Claudia, myös vanki, järjesti myynnin naisten kesken ja keräsi tuotteet, tulosti paperit ja sopimukset koneeltaan. Claudia kiittää minua yllättyneenä, naurahtaa vaivaantuneena , halaa ja sanoo ”Ayyy vos...”. Keskustelemme hetken naisten pienyrityssuunnitelmasta. Claudia haluaa ostaa kangaspuita ja perustaa oman järjestön vankilan sisälle, jotta vangit voisivat työskennellä tehokkaammin ja saisivat vakaan toimeentulon. Mietin taas keskustellessamme, kuinka hän muistuttaa enemmän vankilan työntekijää kuin vankia..

Koska Hondurasin valtio ei tee mitään naisten elinkeinon hyväksi, on heidän pakko keksiä itse miten hankkia elantonsa. Jokaisen vangin ruokaan käytetään 13 lempiraa (0,50 euroa) päivässä, ja viikon ruoka koostuu riisistä, kananmunista, banaanista ja pienestä palasta kanaa. Joidenkin naisten perheet tukevat heitä rahallisesti, toiset tekevät työtä vankilan sisällä kuten lakaisevat tai pesevät yleisiä tiloja, mutta suurin osa naisista on täysin ilman tuloja, ja heidän pitää usein lähettää rahaa myös vankilan ulkopuolella oleville perheillensä. Työpajat, joissa naiset tekevät käsitöitään, ovat täynnä kauniita virkattuja vaatteita, laukkuja, tyynyjä ja koruja, mutta ainoat asiakkaat ovat vankilassa käyvät järjestöt, vain harvojen perheet myyvät tuotteita vankilan ulkopuolella. Leipomo on lakkautettu vähäksi aikaa, ja sielläkin voivat olla töissä vain henkilöt jotka pääsevät viikonlopuiksi ulos vankilasta, sillä vain he voivat kotilomillaan myydä tekemäänsä leipää.

Tervehdin vielä muutamaa muuta vankia ja palaan toimistolle. Löydän Reinan hyvin tuohtuneena, joku on vienyt yhden meidän toimistotuoleista! En ollut itse huomannut asiaa. ”Käsittämätöntä! Kuka varastaa tuolin?” Soitamme vankilan sihteerille, joka vaihtoi työtä miesten vankilaan viikkoa aikaisemmin ja kysymme, kenelle hän antoi meidän vara-avaimemme. ”Ai se avain..Annoin sen suoraan vankilan johtajalle”, nainen vastaa hämmentyneenä.

Käymme johtajan luona, joka vastaa ettei hänellä ole avaimesta tietoa, se pitäisi olla uudella sihteerillä. Sihteeri on aivan yhtä ”yllättynyt”, ei hänelläkään mitään avainta ole. ”Se on kai kadonnut”, kuuluu vastaus. Hmm. Soitamme uudestaan entiselle sihteerille ja kerromme mitä on tapahtunut. ”Aa..niin siis annoin sen avaimen uudelle sihteerille, vähän kuin olisin antanut sen suoraan johtajalle.” Aivan niin. Teemme inventaarion kaikesta irtaimistostamme ja huomaamme myös parin muun esineen kadonneen. Pyydämme yhtä poliiseista tarkistamaan, että lista täsmää ja lopuksi allekirjoittamaan sen. Tämän jälkeen viemme listan johtajalle, joka kieltäytyy allekirjoittamasta sitä. Jostain syystä tämä ei yllätä meitä lainkaan. Mietimme jälleen kerran, kummalla puolen kaltereita on rikolliset ovatkaan.

Kello on jo 12 eli ruoka-aika, jolloin vankilan talojen ovet suljetaan tunniksi ja me palaamme takaisin Tegucigalpan keskustaan toimistolle. Lähdemme autolle, jossa kuljettajamme jo odottaa meitä. Ajamme ulkoportille, otamme henkilöllisyystodistuksemme, jotka jätetään poliiseille aina ennen vankilaan sisäänmenoa, ja alamme puhumaan aamupäivän tapahtumista.

Kun pääsemme toimiston eteen, asianaja kysyy minulta: ”Ensi tiistaina taas samaan aikaan?”. Kerron, etten valitettavasti pääse. ”Ai, no mutta sitten odotamme sinua, entäs viikkoa myöhemmin? Kun ei ole enää paljon bensarahaa emmekä tiedä monta kertaa vielä pääsemme seuraavien viikkojen aikana. Että pääset vielä ostamaan tuotteita vangeilta?” Olen iloinen. Monen kuukauden yrittämisen jälkeen pienimuotoinen projektini on jo osa vankilaprojektiamme! Vastaan tyytyväisenä ”Totta kai!”, hyvästelen asianajajat ja menen työpaikalleni CEM-H:n toimistolle jatkamaan työpäivää.

Kuukausi tapahtuneen jälkeen vankilan johtaja pidätetään parituksesta vankilan sisällä, poliisit nousevat vankilan johtoon ja alkavat rikkomaan vankien oikeksia niin, että vangit lähettävät CEM-H:n välityksellä avunpyynnön valtion tahoille ja kansalaisjärjestöille. Saamme kerättyä Claudialle rahat kangaspuita varten ja CEM-H aloittaa uuden projektin jolla tuetaan naisten pienyrittäjyyttä eri naisryhmien kanssa, mm. naisten vankilassa. Viimeiset 6 työviikkoa tulevat olemaan työtä täynnä...

Kävellen oltais jo perillä...

Vaikka en tapahtumarikkaan työviikon jälkeen ehtinytkään kyllästymään Tegucigalpaan, päätin lähteä viikonlopuksi jo lempipaikakseni tulleeseen Copan Ruinasiin. Minulla oli jo loistava suunnitelma: Perjantaiaamuna lähtiessäni olisin perillä Copanissa puolenpäivän aikoihin, ja voisin palata sunnuntai-iltana matkanvarrella olevaan San Pedro Sulaan ystävien luo ja tulla maanantaiaamuna suoraan töihin. Kaikki ei kuitenkaan onnistunut aivan suunnitelmien mukaan.

Lähdin Tegusista siis perjantaina aamuvarhain klo 6 San Pedro Sulaa kohti. Tunnin bussimatkan jälkeen jouduimme kuitenkin Comayaguan kohdalla ruuhkaan. Vartti, puoli tuntia kului, kunnes bussikuski nousi bussista katsomaan mitä tapahtui. Kuulimme, että aamuyöstä tiellä oli tapahtunut onnettomuus eikä poliisi päästänyt ketään läpi. Ensin kuvittelin onnettomuuden olevan tavallinen kolari mutta pian kävikin ilmi, että kyse oli vakavemmasta tapauksesta. Kolmen aikaan aamulla bensaa kuljettanut rekka oli yrittänyt väistää tietä ylittävää hevosta, ja rekka tankkeineen oli kaatunut maantielle. Paikalle hälytettiin amerikkalaisia asiantuntijoita (en tiedä mistä asti) eikä vielä tiedetty, kuinka kauan tiesulku tulisi kestämään. Jäimme siis odottamaan.

Samalta bussiyhtiöltä oli lähtenyt kuudelta kaksi bussia, ja tutustuin pian toisiin kanssamatkustajiin. Mukana oli mm. kolme guatemalalaista insinööriä jotka olivat töissä Tegusissa ja menossa muutamaksi päiväksi kotiin perheidensä luo, kanadalainen hentoääninen lähetyssaarnaaja-tyttö, räväkkä hondurasilaisnainen tyttärensä kanssa lähdössä viikonlopun viettoon saarille, kaksi liikemiestä matkalla Guatemala Cityyn työkokoukseen sekä kolme meksikolaistyttöä menossa San Pedro Sulan lentokentälle lentääkseen kotiinsa. Jälkimmäiset lähtivätkin melko pian taksilla onnettomuuspaikalle aikomuksenaan kävellä toiselle puolella ja ottaa sieltä bussi, mutta poliisit käännyttivät heidät pois eikä heidän auttanut muu kuin palata bussille.

Nousimme bussista ja jotkut lähtivät kylän keskustaa katselemaan. Puolen päivän aikoihin menimme läheiseen kalaravintolaan syömään, erittäin kaunis paikka pienen laguunin rannalla ja kalan sai itse valita suoraan pakastealtaasta. Kiireettä ei ollut, sillä jono ei liikkunut mihinkään..Söimme ja palasimme bussille. Lisää odotusta. Jossain vaiheessa kuulimme, että tiesulku poistettaisiin kolmen aikoihin.

Olimme jo miettineet kaikennäköisiä tapoja miten päästä toiselle puolelle, ja tilanne alkoikin jo muistuttaa jotain toiminta/katastrofielokuvaa. Ehdotimme että vaihtaisimme toisella puolella odottavan yhtiön bussin kanssa matkustajia, Tegusiin menevät nousisivat meidän bussiin ja me San Pedrosta tulevaan bussiin(tavallinen toimenpide onnettomuuksien sattuessa). Tai ottaisimme taksit onnettomuuspaikalle, koska joku oli kuullut, että pienet autot pääsivät yli. Takanamme ollut bussi oli lähtenyt kiertotietä, mutta meidän yhtiömme oli antanut bussikuskeille käskyn odottaa. Ja n. kahden aikoihin tuli käsky kääntyä takaisin Tegusiin. Siitä alkoi melkoinen mekkala, sillä varsinkin liikemiehet olivat todella turhaantuneita ja alkoivat itse soittamaan bussiyhtiölle.

Itse huomasin väittelyä kuunnellessani ja maata tuijotellessani jotain mielenkiintoista. Maa oli täynnä siemeniä, eikä mitä tahansa siemeniä! Muistatteko edellisestä blogimerkinnästäni Kuubasta saadun koruni? Löysin korussa käytettyjä siemeniä aivan nenän altani, puun juurelta! Aloin siinä miesten väitellessä keräämään siemeniä, ja minua tuijotettiin kuin hullua. Näytin innoissani koruani ja kädessäni olevia siemeniä, ja kaikkia hymyilytti. Bussikuski taivutti avuliaasti puunoksaa ja nappasi oksista palkoja jotka olivat siemeniä täynnä. Eräs tyttö alkoi myös kiinnostua puuhastani ja aloimme yhdessä kokeilemaan, kuinka siemeniin saisi neulalla reikiä. Helposti! Nyt pitää vain keksiä, mistä löydän lisää näitä siemeniä, sillä en kuitenkaan viitsinyt kerätä koko aikaa siemeniä vaan jatkoin tilanteen selvittelyä..

Loppujen lopuksi meidän oli annettava periksi ja 7 tunnin odottelun jälkeen palasimme Tegusiin. Vaihdoimme bussiasemalla lippumme seuraavalle päivälle ja toivotimme hyvät yöt, seuraavana päivänähän näkisimme taas.


Lauantaiaamuna lähdin taas bussiasemalle ja tapasin kaikki tutut kasvot edelliseltä päivältä. Naureskelimme, että jos tällä kertaa jäisimme jumiin samaan kohtaan, ainakin tietäisimme hyvän ravintolan josta saisi kalaa. Kauaa ei naurattanut, sillä tunnin bussimatkan jälkeen jouduimme taas ruuhkaan, tällä kertaa jopa kauemmaksi onnettomusspaikkaa. Emme tienneet itkeäkö vai nauraako. Kuinka voi olla mahdollista, että bussiyhtiö ei ota selvää tilanteesta ennenkuin tuo taas bussilastillisen matkustajia aamuvarhain samaan paikkaan? Mukana oli tällä kertaa muutama uusi matkustaja, mm. saksalainen tyttö, joka oli vakuuttunu että hän jollain keinoin kyllä pääsisi toiselle puolelle. En viitsinyt selittää hänelle, kuinka Hondurasissa asiat toimivat hieman eri tavalla..

Meitä kaikkia loppujen lopuksi alkoi naurattamaan ja aloimme miettimään mitä tehdä aikamme kuluksi. Pyysimme bussikuskia vaihtamaan elokuvaa, koska olimme kaikki nähneet Princess Diaries 2:n jo muutamaan otteeseen, sillä elokuvaa ei oltu vaihdettu edellisen päivän jälkeen. Sweeney Todd ilman ääntä ei ollut paljoa parempi vaihtoehto, mutta edes jotain viihdykettä..

Mietin jo Tegusiin paluuta, sillä ei tuntunut enää kovin järkevältä lähteä Copaniin asti vain päiväksi. Bussikuski kertoi, kuinka vastaavanlainen onnettomuus oli kerran aikaisemmin tapahtunut Nicaraguassa ja El Salvadorissa, ja tie oli ollut suljettuna 3 ja 7 päivää..En kuitenkaan tiennyt mistä keksisin Tegusiin menevän bussin enkä toisaalta halunnut tehdä kaikkea turhan takia. Neljän tunnin kuluttua saimmekin vihdoinkin hyviä uutisia, alue oli todettu turvalliseksi ja jono alkoi vihdoinkin liikkumaan!

Pääsimme San Pedroon klo 15.30 ja olin Copanissa klo 19 illalla. Vietin rentouttavan viikonlopun hippiystävieni kanssa, istuskelin koko sunnuntain joen rannalla, uin, otin aurinkoa ja nautin maalla olosta. Luonnossa ollessa tuli ihan kotoinen olo eikä ajatus kaupunkiin paluusta houkuttanut. Lähdinkin vasta maanantai-iltapäivänä takaisin Tegusiin..

Olin loppujen lopuksi tehnyt oikein jäädessäni, sillä joudun tekemään tulevana viikonloppuna töitä..

..ja kuka hyödyn saa..

Kansalaisjärjestötyössä Hondurasissa ei tarvitse tylsistyä toimistolla, sillä aina on erilaisia tapahtumia kampanjan avajaisista koulutuksiin asti. Viime viikolla osallistuin HIV/AIDS:ia sairastavien naisten oikeuksia puolustavan järjestön kampanjan avajaisiin, HIV/AIDS:ia koskevaan koulutukseen sekä autoin järjestömme naisjohtajille pitämässä koulutuksessa joka koski poliittista osallistumista.

Itse olen tullut jo hieman kyyniseksi enkä oikein tiedä, kuinka suhtautua moniin kansalaisjärjestöjen pitämiin tapahtumiin. Tapahtumissa puhutaan naisten oikeuksista, köyhyydestä, kurjuudesta ja siitä miten asioita voisi parantaa. Samalla istutaan hienosti katetuissa pöydissä ja syödään useita ruokalajeja päivässä, ihastellaan toisten koruja ja vaatteita ja mietitään mitä t-paitoja seuraavaan tapahtumaan voisi painattaa.

En suinkaan sano, etteikö monista tapahtumista olisi hyötyäkin. Itse opin viime koulutuksessa todella paljon ja uskon, että tulevat aihetta koskevat kouluttajat pääsevät käyttämään tietoaan hyvinkin mahdollisesti pitämissään koulutuksissa. Valitettavan usein koulutukseen osallistuvat eivät jaa tietoaan vaan osallstuvat koulutuksiin toistensa perään, eikä itse järjestö hyödy näistä kalliisti järjestetyistä (ulkomaisten järjestöjen maksamista) koulutuksista juuri mitenkään.

Haluaisinkin nähdä järjestön, joka kutsuisi satoja kansalaisjärjestöjä köyhyyttä vähentävän kampanjan avajaisiin yksinkertaiseen juhlapaikkaan ja ilmoittaisi vieraille, että mässäilyrahoilla ostetaan koulukirjoja köyhille lapsille.

Passinhakumatkalla Nicaraguassa

Olen yksi niista monista sadoista (tai tuhansista?) suomalaisista, jotka hankkivat passin vuonna 2004 valmistusvirheen kera. Ensimmäisellä matkallani Guatemalaan muovinen sivu lähti sen verran pahasti irti, että jouduin joka kerta pyytämään rajavartioita avaamaan passin varovasti ettei sivu lähtisi kokonaan irti. Onneksi en ole tähän mennessä joutunut vaikeuksiin, mutta kuvitelkaapas tilanne toisinpäin: Hondurasilainen mies selittelemässä Suomen rajavartijoille, että "avatkaahan varovasti se passi kun se sivu on vähän irti. Ai mitä miten niin ei oo mun passi? No kun siinä on semmonen valmistusvirhe.." Kuulostaisi varmasti todella vakuuttavalta..

Tajusinkin viime torstaina, että tarvitsen uuden passin viisumiani varten, joka pitää hakea kuukauden päästä. Ja koska töissä ei ollut luvassa mitään erityistä, päätin lähteä saman tien seuraavana aamuna reissuun!

Saavuin Managuaan bussilla keskipäivällä, ja koska kaupunki oli aivan yhtä "kaunis" kuin Tegucigalpa (ja vaikutti myös yhtä turvalliselta, joten en räpsinyt kuvia), päätin karata heti Granadaan, kolonialismin aikaiseen kaupunkiin. Kaupunki ei muistuttanutkaan ainoastaan nimeltään entista kolonialismivaltaa, vaan oli todellakin kuin pieni espanjalainen kaupunki!


Näistä inkkareista tuli tosin ennemminkin pohjoisamerikkalaiset intiaanit mieleen. Ja musiikki muistutti Kolmen sepän patsaalla joskus taannoin soittavan Machu Picchu-bandin huilumusiikkia..

Yövyin yhdessä parhaimmista koskaan näkemistäni hostelleista: palmuja ja riippumattoja, uima-allas, ilmainen netti, kahvia ja teetä sekä yksi puhelu päivässä kotiin (kuulostaa vankilalta) minne tahansa maailmaa paitsi Keski-Amerikkaan ja Tanskaan (???), 8$/yö...siinä unohtui hetkessä työhuolet..
Tutustuin hostellissa neljään new yorkilaiseen poikaan, joiden kanssa kävin syömässä ja tutustuin Granadan (hiljaiseen) yöelämään. Istuimme tyhjässä baarissa johon kuitenkin tuli melkoisesti elämää, kun eräs seurueestani haastoi paikallisen nuoren miehen kanssaan break dance-kilpailuun. Tietokonenörtin näköinen latino-poika paljastuikin melkoiseksi taituriksi, ja vielä yllättävämpää oli, että voltit ja muut temput hän oli kertomansa mukaan oppinut "internetistä"..

Seuraavana päivänä sain mailin couchsurfingin kautta yhteyttä ottamaani tyttöön, joka asui maatilalla Diriamban lähellä, n.1 1/2 tunnin päässä Granadasta. Tarkoitukseni oli lähteä sitä ennen poikien kanssa Masayaan, mutta kun he alkoivat miettiä auton vuokraamista ja arpomaan mistä sen auton ottaisi ja milloin lähtisi, päätin lähteä pienen kaupunkikierroksen jälkeen kuitenkin omin päineni bussilla Masayaan. Yksin matkustelemisessa on puolensa..

Bussissa tapasin kaksi iloista torimyyjää, joista toinen kysyi, eikö aurinko häikäise kovasti silmiä ja enkö tarvitsisi aurinkolaseja. Hassua kun sattui kysymään, sillä olin juuri Granadassa miettinyt lasien ostoa. Miehellä olikin sopivasti kivat ruskeat feikki-raybanit, jotka sain halpaan 2 euron hintaan..peiliä ei ollut, mutta luotin muiden matkustajien hyväksyvään nyökyttelyyn.

Toinen torimyyjä oli sopivasti matkalla samalle torille jonne minut oli neuvottu etsimään koruja. Mummo auttoi minut perille ja maksoin kiitokseksi taksimatkan.

Torilla oli suuret määrät käsitöitä, koruja, vaatteita ja kenkiä, mutta minä olin tullut torille ensisijaisesti hakemaan koruaineksia. Erään korumyyjän pöydällä oli kauniita siemenkoruja, ja kysyin heti mistä hän oli ostanut ainekset. Nainen neuvoi minut seuraavalle kojulle, jossa istui hänen äitinsä. Vanhempi nainen toikin minulle heti erilaisia siemeniä, joita hänellä oli jemmassa suurissa säkeissä. Mitä enemmän juttelimme ja mitä enemmän kerroin vapaaehtoistyöstäni ja projekteistani hondurasilaisten naisten kanssa, sitä enemmän siemeniä löytyikin. Nainen kertoi minulle avuliaasti siementen nimet, miten niistä saa koruja, ja mihin reiät tulisi laittaa korujentekoa varten. Ostin loppujen lopuksi suuren pussillisen erilaisia siemeniä, ja nyt pitäisi vaan löytää täällä paikka, jossa ne saisi rei'itettyä...

Reunoilla näkee koruja, joihin siemeniä mm. voi käyttää. Punaisista ja ruskeista pitkulaisista malinche- siemenistä tehty koru on ostettu Perusta (onneksi tuli ostettua myös sieltä juuri samoja punaisia siemeniä!), toinen koru on tehty mm. vesimelonin siemenistä ja kuvan punaisista gelequeme-siemenistä. Oikean puolemmaisen nilkkakorun olen saanut Garifuna keskuksen Hermannilta, ja siinä on käytetty Lagrimas de San Pedro-nimisiä siemeniä, eli San Pedron kyyneleitä.

Masayasta suuntasin Diriambaan, josta minun oli määrä ottaa bussi "Aguacatesta seuraavaan 'kortteliin' ja kysyä siellä Yasminaa". Bussi jätti minut tähän:

Samalla "pysäkillä" jäi kuitenkin muitakin, ja eräs ystävällinen nainen saattoi minut couchsurfing-kontaktini Yasminan luo.

Yö Yasminan maatilalla onkin oikeastaan aivan oma tarinansa, jota en tässä viitsi kokonaan kertoa, joten tässä hieman lyhennetty versio:

Olin hänen sivullaan jo lukenut, että maatilalla vierailee pääasiassa vapaaehtoisia, jotka asustelevat siellä joitakin viikkoja työtä tehden, ja toisin kuin couchsurfingissa yleensä, Yasmina halusi rahanpuutteensa vuoksi rahaa yösijaa ja ruokaa vastaan. Maatila Nicaraguassa jossa käy vapaaehtoisia tekemässä töitä, kuulostaa oikeastaan aika hyvältä.

Yasmina oli kuitenkin 19-vuotias yksinhuoltajatyttö joka asui maatilalla vanhempiensa kanssa. Pari vuotta sitten Yasmina oli rakastunut itseään 15 vuotta vanhempaan jenkkimieheen joka oli luvannut aloittaa kehitysyhteistyöprojektin kylässä ja tuoda paljon ulkomaalaisia auttamaan kylänrakentamisessa. Hieno suunnitelma jäi kuitenkin pelkäksi haaveeksi ja projektin tulos oli pelkkä nettisivu, sillä mies löysi uudella matkallaan Filippiineillä uuden naisen ja jätti Yasminan vastasyntyneen tytön kanssa maatilalleen. Fiksu tyttö kun oli, Yasmina jatkoi kuitenkin projektia ja kuuli vielä joltain ranskalaiselta vapaaehtoiselta couchsurfingista, jonka kautta saisi lisää ulkomaalaisia käymään maatilalla.

En aluksi tiennyt miten suhtautua koko tilanteeseen. "Maatila" oli pieni talo jossa keittiö, suihku sekä vessa olivat ulkona (ulkona tässä tarkoittaa ulkona, katotta), ja "emäntä" oli pieni, erittäin topakka nuori tyttö, jolla oli selvästi ei ainoastaan koko perheensä mutta kaikki kyläläiset käskytettävänään. Maatilalla käyvät ulkomaalaiset olivat ilmeisesti aina suuri nähtävyys sekä toive paikallisille nuorille päästä pois kurjuudesta. Minulta kysyttiinkin heti, oliko minulla poikaystävää..Kuultuani kuitenkin Yasminan tarinan paikalla olevalta jenkkivapaaehtoistytöltä, ymmärsin tilanteen hieman paremmin.

Yasmina, kyläläisiä sekä vapaaehtoiset Juliana ja Jeff pizzaa tekemässä.

Yasminan talo

Vapaaehtoisten rakennus

Yasminan isä ottamassa vettä kaivosta.

Yasmina, hänen lapsensa, veljensä sekä Juliana ja minä.

Seuraavana päivänä minua jo hymyilittikin koko kokemus. Annoin Yasminalle myös muistoksi taskulampun, jota perhe oli edellisenä iltana innoissaan katsonut. Päätin, että heille sillä tulee olemaan enemmän käyttöä kuin minulle..

Aamulla suuntasin Diriamban kautta takaisin Managuaan. Päivän ystäväni oli Managuassa asuva tsekkiläinen mies jonka tapasin ostoskeskuksen pihalla ja joka neuvoi minut ystävällisesti etsimääni hostelliin. Kävimme syömässä ja katsomassa läheistä nähtävyyttä, modernia harmaata kirkkoa jonka rinnalla Klaukkalan kirkkokin näyttään (melkein) kauniilta.

Illan vietin rauhallisesti hostellilla, jossa tapasin sattumalta kolme suomalaista, jotka olivat -hahaa!!- myös menossa seuraavana aamuna menossa Suomen suurlähetystöön. Lähdimme siis aamulla porukalla suurlähetystölle. Tuntui jotenkin kotoisalta istua Suomi-julisteilla koristetussa huoneessa, juoda kahvia ja rupatella suomea..Sain kirjoitettua paperit nopeasti ja lähdin bussille, takaisin kohti Tegucigalpaa..

tum-tutututu-tum-tutututu...

Musiikki kay terapiasta, se tuli tanaan taas todistettua. Menin tyopaivan jalkeen pitkasta aikaa Garifuna-keskukseen rumputunneille, jossa kayn pari kertaa viikossa ja palasin kotiin intoa taynna!

Ensin menin tapani mukaan tervehtimaan vanhaa garifuna-herraa Hermania joka naytti minulle uusia piirustuksiaan, joita han tekee kulttuuristaan kertovia kertomuksia varten. Herman on todella avoin ja sydamellinen ihminen, ja on aina mielenkiintoista kuunnella hanen kertomuksiaan! Minun piti kuitenkin talla kertaa kiirehtia, silla opettajani Andres odotti minua jo ylakerrassa, keskuksen katolla olevassa puutalossa rumpujen kanssa.

Tunti oli tanaan todella onnistunut, ja tunsin ensimmaista kertaa kuinka kateni soittivat rytmeja lahes itsekseen vaikka mieli harhaili samalla jossain muualla. Andreskin tuntui tyytyvaiselta ja paasin viimeinkin opettelemaan monen kuukauden perusrytmien rummuttelun jalkeen monimutkaisempia lyonteja!

Nyt vain pitaisi ostaa se rumpu ja lyottaytya paikallisten hippien seuraan..

Music is therapy, a fact I really got to realize today. Since ages, I went after work to The Centre of Garifuna Culture to drum lessons that I usually attend twice a week and came back home full of enthusiasm!

First I went to say hi to an older garifuna man Herman, who showed me some new pictures he had drawn for stories he writes about the garifuna culture. He's a very kind and warm hearted man and it's always great to listen to his stories! This time I didn't have much time though, because my teacher Andres was already waiting for me upstairs on the roof of the centre in a small wooden house with the drums.

The lesson was really good today and for the first time I felt my hands playing the drum by themselves although my mind was at the same time somewhere else. Andres seemed quite pleased, too because after playing some basic stuff for months I got to learn some more complicated rhythms for change!

Now I only need to bu a drum and get together with the local hippies..

Kylla tama tasta..

Nyt on jo puoli vuotta Hondurasia takana, ja elokuu ja alkuaikoihin littyvat muistot tuntuvat todellakin kaukaisilta. Tanaan sain toissa huomata, kuinka syvalle tyotani ja varsinkin vankilan arkielamaa olen kaivautunut. Melkein kaipasin jo aikaa, jolloin vankilassa kaynnit olivat vain seminaareissa avustamista ja kontaktit vankeihin melko pintapuolisia. Nyt kun tuntee naiset paremmin ajattelee pakostikin heidan kohtaloitaan, ja yritan kovasti etsia tapaa jolla voin auttaa heita mutta samalla pitaa tiettya valimatkaa heihin, silla on taysin mahdotonta auttaa kaikkia..

Kuten jo jossain aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsin, aloitin kollegani kanssa projektin, jolla autamme naisten toimeentuloa ja nain aluksi myymme heidan tuotteitaan itse mm. erilaisissa tapahtumissa.

Jotta projektin jatkuvuus taattaisiin, olisi tarkoituksena saada sopimus paikallisen kauppatieteellisen yliopiston kanssa niin etta opiskelijat voisivat toteuttaa pakollisen projektisuunnittelunsa meidan projektissa ja suunnittella tuotteiden myynnin. Tata odotellessa ostan kuitenkin tuotteita suoraan vangeilta jotka tuovat niita minulle omasta aloitteestaan, ja tahan mennessa olen myynyt (todella kauniita!) kudottuja laukkuja ja kannykkapusseja jo muutamat kappaleet ystaville ja perheenjasenille.

Paasimme myymaan tuotteita myos tyopaikkamme tapahtumassa hondurasilaisten naisten paivana 25. tammikuuta, ja seuraava myyntikeikka olisi ensi viikon sunnuntaina kansainvalisena naisten paivana, jolloin Tegucigalpan keskustassa pidetaan suuri naisten tapahtuma.

Tanaan kaipasin ensimmaista kertaa toden teolla entista kollegaani Lianaa (kuvassa), joka lahti pari viikkoa sitten koska hanta odottaa toinen yliopistoharjoittelu Tegucigalpan ulkopuolella. Tyoparin kanssa oli niin paljon mielekkaampaa ja helpompaa tyoskennella, kun pystyi miettimaan paatoksia yhdessa! Naisten paivan myyntiin menevien tuotteiden koordinoinnin ja hinnoittelun sain onneksi delegoitua vangeille itselleen, mutta joudun viela ostamaan korupajaan lisaa korumateriaaleja ja kaymaan pari kertaa vankilassa viemassa materiaalit seka hakemaan valmiit tuotteet.

Toivon todella paljon, etta kaikki onnistuisi hyvin ja saisimme myytya mahdollisimman paljon. Kuten joka kerta vankilassa kaydessani kuulen, tarve (kaikesta) on suuri, oli sitten kyse rahasta, ruoasta, vaatteista tai mista tahansa, ja jos tama keikka onnistuu, projektikoordinaattorimme ehka antaisi hieman enemman lisaarvoa toimeentuloprojektillemme..

Pitakaa siis sormet ja varpaat ristissa!

Matkustelua

Olen jo pitkaan halunnut vaihtaa blogiasua ja merkintojani lukiessa mietin, kuinka niilla ei ole juuri mitaan tekemista tekstieni kanssa. Oikeastaan kuvana pitaisi olla kalterit tai ryhma naisia, silla tekstini ovat melko tyopainoitteisia..on siis aika kertoa muustakin.

Kaunis maisemakuva Lago de Yojoalta ei ole ainoastaan mukavampaa katseltavaa mutta kuvaa myos paremmin kuinka talla hetkella naen ja koen Hondurasin. Nyt puolen vuoden jalkeen huomasin, kuinka vahan olen loppujen lopuksi tata maata kierrellyt ja asiahan piti korjata saman tien. Olen nyt kahden viikon aikana tehnyt kolme 2-3 paivan reissua, kaksi kertaa Copán ruinasiin ja yhden Lago de Yojoalle. Tassa mainittakoon, etta Copán on 8 tunnin matkan paassa Tegusista..

Toissapaivana Tegusiin pain matkatessani mietinkin, kuinka kotona Suomessa ei ikina tulisi mieleenkaan lahtea Helsingista Kainuuseen (vai onko sinne niin pitka matka)ihan vain pariksi paivaksi. Tiistaina kuitenkin juttelin saksalaisen kaverini kanssa joka sattui olemaan Copánissa ja pyysi tulemaan. Koska lippu ei ole pitkasta matkasta huolimatta kovin kallis (250 lempiraa suunta eli n.10 euroa..), lahdin heti seuraavana aamuna, vietin yon Copánissa ja tulin seuraavana paivana takaisin Tegusiin.

Copán ruinas sijaitsee Guatemalan rajalla, ja nimella tarkoitetaan seka kylaa etta kylasta n.kilometrin paassa sijaitsevaa Maya-temppelirauniota. Alue on todella kaunis, ja Maya-raunioilla kaydessani huomasin taas, kuinka vahan Hondurasissa on turismia kauniista nahtavyyksista huolimatta! Copán ruinas ei ole aivan yhta suuri Maya-raunio kuin Guatemalan Tical, mutta todella upea, metsan keskella sijaitseva alue, joka on jatetty hyvin luonnolliseen tilaan. Raunioilla paasee nakemaan mm.patsaita, asuinraunioita, alttarin ja jalkapallokentan.

Maya-kansan jalkapallo ei kuitenkaan ollut pelkkaa huvia vaan rituaali, joka sisalsi myos ihmisten uhraamista. Voittaminen oli viela hieman tarkeampaa, silla haviavan joukkueen kapteeni uhrattiin ja voittomaalin tehnyt vapautui taloudellisista huolista..




Copán on ehdottomasti yksi kauneimmista paikoista ja Utilan lisaksi lempipaikkani Hondurasissa!

Edellisen viikonlopun vietin kaverieni kanssa Lago de Yojoalla, Hondurasin (ainoan?) jarven rannalla. Oli ihanaa paasta kaupungista hetkeksi pois ja ihan vaan rentoutua.


Lauantaina kavimme jarven lahella olevilla vesiputouksilla. Puiston sisaankaynnilla oli hieman ihmetysta herattava kyltti, jossa nimittain luki sisaanpaasymaksun ja saantojen lisaksi: "Emme vastaa autoihin tai ihmisiin kohdistuvasta vahingosta." ???


Itse vesiputoukset olivat todella kauniit ja koko Lago de Yojoan alue juuri oikea paikka lahtea kaupungin melua karkuun!



Seuraavaa matkaa odotellessa..:)

Noitia ja tuomareita: Tarinoita vankilasta

Viime marraskuun merkintani jalkeen on tosiaankin tapahtunut paljon etenkin toissa. Marras-joulukuussa karsin tavallisesta vapaaehtoisen turhautuneisuudesta joka seuraa alkuinnostusta kun huomaa, ettei kaikkea voikaan tehda juuri silla tavalla kuin olisi halunnut, vaikka ideoita olisikin paljon. En harjoittelijakollegani kanssa kuitenkaan antanut pienten vastoinkaymisten lannistaa, vaan tahan mennessa olemme saaneet aikaan jos ei suuria, niin ainakin pienia edistyksia vankilaprojektissa!

Olemme mm. tehneet HIV/AIDS/sukupuolitauti-tutkimustamme varten 30 haastattelua, myyneet vankien tuotteita tyopaikkamme jarjestamassa tapahtumassa seka keskustelleet naisten kanssa tuotteiden myynnista vankilan ulkopuolella eri tapahtumissa. Perusta tuomat siemenet ja korutarvikkeet paasevat myos kayttoon, silla pidamme kuun puolivalissa korutyopajan.

Eilen vietimme hieman rauhallisemman tyopaivan vankilassa, silla paikalle oli kutsuttu INAM (Instituto Nacional de la Mujer) pitamaan seminaaria huumeiden ja alkoholin vaaroista. Paasin siis viettamaan tavallista enemman aikaa ihan vaan naisten kanssa keskusteluun, ja yksi naista naisista oli erittain leppoisa keski-ikainen tummaihoinen nainen kotoisin Bay Islandseilta joka puhuu samanlaista "merirosvoenglantia" kuin Utilalla tapaamani alkuperaisasukkaat.

Juttelimmekin niita naita, mm. miehista ja perheesta ja unohdin hetkeksi ettei ikina pitaisi suoraan kysya vankien perheasioista ilman enempaa taustatietoa. Kysymykseeni "so do you have a husband", nainen vastasi "I did but I killed and buried him", ja nauroi kovaan aaneen..siina samassa minullu muistuikin mieleen, etta kyseessa oli Hondurasin medioissa hyvinkin kuuluisa nainen kutsumanimeltaan "bruja", eli noita, joka tappoi vuosien saatossa kolme edellista aviomiestaan, soi osan naiden ruumiinosista ja hautasi heidat takapihalleen. Kuulin myos etta noituudella ja nukeilla oli oma osansa tapporituaaleissa..siina sitten olikin hankala jatkaa keskustelua luonnollisesti. "So, Bay Islands, huh"..oli ainut mita tuli mieleeni..

Toinen mielenkiintoinen tapaus on jo hieman vanhempi vanki, kutsukaamme hanta vaikka Rosaksi. Rosa on tuomittu asiakirjavaarennoksesta kuudeksi vuodeksi vankilaan. Erikoisen tapauksesta tekee se, etta Rosa on ammatiltaan tuomari ja ollut toissa korkeimmassa oikeudessa 28 vuotta. Oman kertomuksensa mukaan Rosa oli tyontanyt nenansa asioihin jotka eivat hanelle kuuluneet, ja tuloksena siis monen vuoden vankeustuomio. Rosalla on ollut vuoden aikana jo 18 asianajajaa, eika kukaan hanen entisista kollegoistaan suostu auttamaan hanta.

Eilen meilla oli mukana ensimmaista kertaa uusi harjoittelijakollega, erittain (ehka hieman liiankin) puhelias nuori nainen. Huomasin vasta kuinka olemme Lianan kanssa tottuneet ja ehka hieman turtuneet tyohon vankilassa, silla ihmettelin mielessani kuinka uusi kollegamme alkoi poislahdettyamme lahes itkemaan vankilassa olevien lasten kohtaloa.

Lapset ovat 3-vuotiaiksi asti aitiensta kanssa vankilan sisalla, ja sen jalkeen heidat lahetetaan sukulaisille. Itse vietan vankilassa kaydessani aina paljon aikaa naiden aitien kanssa, mutten viela ollut paljoa halunnut ajatella vastasyntyneiden lasten kohtaloa kolmen vuoden paasta. Valtio ei myoskaan millaan tavalla jarjesta lastenhoitoa, vaan lasten kohtalo on automaattisesti perheiden kasissa. Vahvojen perhesiteiden puuttuessa lapset joutuvat siis lastenkoteihin eli melko varmasti jossain vaiheessa kadulle. Mutta valtion "sosiaaliapu" onkin jo oma tarinansa, jota varmasti tulen jatkamaan toisessa blogimerkinnassa..

Viimeiset 3 kuukautta..

Viimeisesta blogikirjoituksesta onkin aikaa, ja paatin ottaa itseani niskasta kiinni ja kertoa viime aikojen kuulumisia. Marraskuun jalkeen onkin tapahtunut vaikka mita, talvi on vaihtunut kesaksi, olen ollut matkoilla Perussa siskon luona ja veljen kanssa Utilalla, minut on ryostetty ja olen sairastanut 2 vatsainfektiota..ja olen edistynyt tyoprojekteissani todella paljon!

Marras-joulukuu oli melko hiljaista toissa, tapahtumista mainittakoon 25.11., kansainvalinen paiva naisten vakivaltaa vastaan. Paivan kunniaksi marssimme keskustassa ja paasin ensimmaista kertaa mukaan mielenosoitukseen.


Joulukuun alussa oli naisvankien juhla, johon kutsuttiin poliitikkoja ja valtion virkamiehia keskustelemaan vankien kanssa ihmisoikeuksista. Tapaaminen johti yhteen ilmiantoon, pariin rangaistukseen ja yleiseen halinaan, mutta eniten mieleen jaivat silti naisten onnelliset kasvot kun he lauloivat yhdessa paikalla olevan bandin soittamia lauluja!


Viikko ennen joulua olin perjantai-iltapaivalla kotimatkalla ja minut ryostettiin melko lahella kotiani. Kaksi miesta moottoripyoralla, ns. hit and run-ryosto. Tavaroiden menettaminen ei paljoa harmittanut kun on matkavakuutus kunnossa, mutta saikahdin tapahtumasta melkoisesti. Onneksi ei kuitenkaan kaynyt mitaan ja nyt sita on sitten entista varovaisempi!

Joulua vietin Perussa perheen kanssa, ja paasin nakemaan minkalainen ei-niin-vaarallinen Latinalainen Amerikka on. Ihmettelin aaneen kuinka voi puhua kadulla kannykkaan, kayttaa bussia ja KAVELLA baarista kotiin. Luksus-elamaa..Peru on todella kaunis, ja oli hienoa nahda kuinka perinteita pidetaan viela ylla. Taalla kaikki tuntuu niin (pohjois-)amerikkalaistuneen..Perusta voi kuitenkin lukea lisaa Meritan blogista. :)

Tulin pari paivaa uuden vuoden jalkeen takaisin kotiin, ehdin olla 3 paivaa toissa kun taas lahdin reissuun. Talla kertaa veljen kanssa Utilalle! Saari oli aluksi todella hammentava enka oikein tiennyt mita ajatella. Tiedattehan arsyttavat taksikuskit jotka tulevat monissa maissa asemalla huutamaan "taksi, taksi" ja vaativat etta menet juuri heidan mukaansa? Utilalla oli sama meininki, mutta vastassa oli joukko ulkomaalaisia turisteja kalastelemassa asiakkaita eri sukelluskeskuksien flyereiden kanssa. Myohemmin kuulimme etta jokaisesta uudesta asiakkaasta nuoret saavat 25 dollarin provikan ja kilpailu on siis kova..Saaren asukkaat ovat sekoitus alkuperaisasukkaista, mantereen latinoista jotka ovat tulleet saarelle toihin seka backpacker-turisteista (suurin osa eurooppalaisia) jotka ovat tulleet sukeltamaan ja (usein) jamahtaneet sinne.

Saari oli todella upea, ja vietimme rentouttavat 5 paivaa rannalla makoillen ja iltaisin baareissa kayden. Mutta Utilasta viela toinen kerta hieman lisaa, silla olen menossa sinne uudestaan paasiaisen aikaan. :)