tum-tutututu-tum-tutututu...

Musiikki kay terapiasta, se tuli tanaan taas todistettua. Menin tyopaivan jalkeen pitkasta aikaa Garifuna-keskukseen rumputunneille, jossa kayn pari kertaa viikossa ja palasin kotiin intoa taynna!

Ensin menin tapani mukaan tervehtimaan vanhaa garifuna-herraa Hermania joka naytti minulle uusia piirustuksiaan, joita han tekee kulttuuristaan kertovia kertomuksia varten. Herman on todella avoin ja sydamellinen ihminen, ja on aina mielenkiintoista kuunnella hanen kertomuksiaan! Minun piti kuitenkin talla kertaa kiirehtia, silla opettajani Andres odotti minua jo ylakerrassa, keskuksen katolla olevassa puutalossa rumpujen kanssa.

Tunti oli tanaan todella onnistunut, ja tunsin ensimmaista kertaa kuinka kateni soittivat rytmeja lahes itsekseen vaikka mieli harhaili samalla jossain muualla. Andreskin tuntui tyytyvaiselta ja paasin viimeinkin opettelemaan monen kuukauden perusrytmien rummuttelun jalkeen monimutkaisempia lyonteja!

Nyt vain pitaisi ostaa se rumpu ja lyottaytya paikallisten hippien seuraan..

Music is therapy, a fact I really got to realize today. Since ages, I went after work to The Centre of Garifuna Culture to drum lessons that I usually attend twice a week and came back home full of enthusiasm!

First I went to say hi to an older garifuna man Herman, who showed me some new pictures he had drawn for stories he writes about the garifuna culture. He's a very kind and warm hearted man and it's always great to listen to his stories! This time I didn't have much time though, because my teacher Andres was already waiting for me upstairs on the roof of the centre in a small wooden house with the drums.

The lesson was really good today and for the first time I felt my hands playing the drum by themselves although my mind was at the same time somewhere else. Andres seemed quite pleased, too because after playing some basic stuff for months I got to learn some more complicated rhythms for change!

Now I only need to bu a drum and get together with the local hippies..

Kylla tama tasta..

Nyt on jo puoli vuotta Hondurasia takana, ja elokuu ja alkuaikoihin littyvat muistot tuntuvat todellakin kaukaisilta. Tanaan sain toissa huomata, kuinka syvalle tyotani ja varsinkin vankilan arkielamaa olen kaivautunut. Melkein kaipasin jo aikaa, jolloin vankilassa kaynnit olivat vain seminaareissa avustamista ja kontaktit vankeihin melko pintapuolisia. Nyt kun tuntee naiset paremmin ajattelee pakostikin heidan kohtaloitaan, ja yritan kovasti etsia tapaa jolla voin auttaa heita mutta samalla pitaa tiettya valimatkaa heihin, silla on taysin mahdotonta auttaa kaikkia..

Kuten jo jossain aikaisemmassa kirjoituksessani mainitsin, aloitin kollegani kanssa projektin, jolla autamme naisten toimeentuloa ja nain aluksi myymme heidan tuotteitaan itse mm. erilaisissa tapahtumissa.

Jotta projektin jatkuvuus taattaisiin, olisi tarkoituksena saada sopimus paikallisen kauppatieteellisen yliopiston kanssa niin etta opiskelijat voisivat toteuttaa pakollisen projektisuunnittelunsa meidan projektissa ja suunnittella tuotteiden myynnin. Tata odotellessa ostan kuitenkin tuotteita suoraan vangeilta jotka tuovat niita minulle omasta aloitteestaan, ja tahan mennessa olen myynyt (todella kauniita!) kudottuja laukkuja ja kannykkapusseja jo muutamat kappaleet ystaville ja perheenjasenille.

Paasimme myymaan tuotteita myos tyopaikkamme tapahtumassa hondurasilaisten naisten paivana 25. tammikuuta, ja seuraava myyntikeikka olisi ensi viikon sunnuntaina kansainvalisena naisten paivana, jolloin Tegucigalpan keskustassa pidetaan suuri naisten tapahtuma.

Tanaan kaipasin ensimmaista kertaa toden teolla entista kollegaani Lianaa (kuvassa), joka lahti pari viikkoa sitten koska hanta odottaa toinen yliopistoharjoittelu Tegucigalpan ulkopuolella. Tyoparin kanssa oli niin paljon mielekkaampaa ja helpompaa tyoskennella, kun pystyi miettimaan paatoksia yhdessa! Naisten paivan myyntiin menevien tuotteiden koordinoinnin ja hinnoittelun sain onneksi delegoitua vangeille itselleen, mutta joudun viela ostamaan korupajaan lisaa korumateriaaleja ja kaymaan pari kertaa vankilassa viemassa materiaalit seka hakemaan valmiit tuotteet.

Toivon todella paljon, etta kaikki onnistuisi hyvin ja saisimme myytya mahdollisimman paljon. Kuten joka kerta vankilassa kaydessani kuulen, tarve (kaikesta) on suuri, oli sitten kyse rahasta, ruoasta, vaatteista tai mista tahansa, ja jos tama keikka onnistuu, projektikoordinaattorimme ehka antaisi hieman enemman lisaarvoa toimeentuloprojektillemme..

Pitakaa siis sormet ja varpaat ristissa!

Matkustelua

Olen jo pitkaan halunnut vaihtaa blogiasua ja merkintojani lukiessa mietin, kuinka niilla ei ole juuri mitaan tekemista tekstieni kanssa. Oikeastaan kuvana pitaisi olla kalterit tai ryhma naisia, silla tekstini ovat melko tyopainoitteisia..on siis aika kertoa muustakin.

Kaunis maisemakuva Lago de Yojoalta ei ole ainoastaan mukavampaa katseltavaa mutta kuvaa myos paremmin kuinka talla hetkella naen ja koen Hondurasin. Nyt puolen vuoden jalkeen huomasin, kuinka vahan olen loppujen lopuksi tata maata kierrellyt ja asiahan piti korjata saman tien. Olen nyt kahden viikon aikana tehnyt kolme 2-3 paivan reissua, kaksi kertaa Copán ruinasiin ja yhden Lago de Yojoalle. Tassa mainittakoon, etta Copán on 8 tunnin matkan paassa Tegusista..

Toissapaivana Tegusiin pain matkatessani mietinkin, kuinka kotona Suomessa ei ikina tulisi mieleenkaan lahtea Helsingista Kainuuseen (vai onko sinne niin pitka matka)ihan vain pariksi paivaksi. Tiistaina kuitenkin juttelin saksalaisen kaverini kanssa joka sattui olemaan Copánissa ja pyysi tulemaan. Koska lippu ei ole pitkasta matkasta huolimatta kovin kallis (250 lempiraa suunta eli n.10 euroa..), lahdin heti seuraavana aamuna, vietin yon Copánissa ja tulin seuraavana paivana takaisin Tegusiin.

Copán ruinas sijaitsee Guatemalan rajalla, ja nimella tarkoitetaan seka kylaa etta kylasta n.kilometrin paassa sijaitsevaa Maya-temppelirauniota. Alue on todella kaunis, ja Maya-raunioilla kaydessani huomasin taas, kuinka vahan Hondurasissa on turismia kauniista nahtavyyksista huolimatta! Copán ruinas ei ole aivan yhta suuri Maya-raunio kuin Guatemalan Tical, mutta todella upea, metsan keskella sijaitseva alue, joka on jatetty hyvin luonnolliseen tilaan. Raunioilla paasee nakemaan mm.patsaita, asuinraunioita, alttarin ja jalkapallokentan.

Maya-kansan jalkapallo ei kuitenkaan ollut pelkkaa huvia vaan rituaali, joka sisalsi myos ihmisten uhraamista. Voittaminen oli viela hieman tarkeampaa, silla haviavan joukkueen kapteeni uhrattiin ja voittomaalin tehnyt vapautui taloudellisista huolista..




Copán on ehdottomasti yksi kauneimmista paikoista ja Utilan lisaksi lempipaikkani Hondurasissa!

Edellisen viikonlopun vietin kaverieni kanssa Lago de Yojoalla, Hondurasin (ainoan?) jarven rannalla. Oli ihanaa paasta kaupungista hetkeksi pois ja ihan vaan rentoutua.


Lauantaina kavimme jarven lahella olevilla vesiputouksilla. Puiston sisaankaynnilla oli hieman ihmetysta herattava kyltti, jossa nimittain luki sisaanpaasymaksun ja saantojen lisaksi: "Emme vastaa autoihin tai ihmisiin kohdistuvasta vahingosta." ???


Itse vesiputoukset olivat todella kauniit ja koko Lago de Yojoan alue juuri oikea paikka lahtea kaupungin melua karkuun!



Seuraavaa matkaa odotellessa..:)

Noitia ja tuomareita: Tarinoita vankilasta

Viime marraskuun merkintani jalkeen on tosiaankin tapahtunut paljon etenkin toissa. Marras-joulukuussa karsin tavallisesta vapaaehtoisen turhautuneisuudesta joka seuraa alkuinnostusta kun huomaa, ettei kaikkea voikaan tehda juuri silla tavalla kuin olisi halunnut, vaikka ideoita olisikin paljon. En harjoittelijakollegani kanssa kuitenkaan antanut pienten vastoinkaymisten lannistaa, vaan tahan mennessa olemme saaneet aikaan jos ei suuria, niin ainakin pienia edistyksia vankilaprojektissa!

Olemme mm. tehneet HIV/AIDS/sukupuolitauti-tutkimustamme varten 30 haastattelua, myyneet vankien tuotteita tyopaikkamme jarjestamassa tapahtumassa seka keskustelleet naisten kanssa tuotteiden myynnista vankilan ulkopuolella eri tapahtumissa. Perusta tuomat siemenet ja korutarvikkeet paasevat myos kayttoon, silla pidamme kuun puolivalissa korutyopajan.

Eilen vietimme hieman rauhallisemman tyopaivan vankilassa, silla paikalle oli kutsuttu INAM (Instituto Nacional de la Mujer) pitamaan seminaaria huumeiden ja alkoholin vaaroista. Paasin siis viettamaan tavallista enemman aikaa ihan vaan naisten kanssa keskusteluun, ja yksi naista naisista oli erittain leppoisa keski-ikainen tummaihoinen nainen kotoisin Bay Islandseilta joka puhuu samanlaista "merirosvoenglantia" kuin Utilalla tapaamani alkuperaisasukkaat.

Juttelimmekin niita naita, mm. miehista ja perheesta ja unohdin hetkeksi ettei ikina pitaisi suoraan kysya vankien perheasioista ilman enempaa taustatietoa. Kysymykseeni "so do you have a husband", nainen vastasi "I did but I killed and buried him", ja nauroi kovaan aaneen..siina samassa minullu muistuikin mieleen, etta kyseessa oli Hondurasin medioissa hyvinkin kuuluisa nainen kutsumanimeltaan "bruja", eli noita, joka tappoi vuosien saatossa kolme edellista aviomiestaan, soi osan naiden ruumiinosista ja hautasi heidat takapihalleen. Kuulin myos etta noituudella ja nukeilla oli oma osansa tapporituaaleissa..siina sitten olikin hankala jatkaa keskustelua luonnollisesti. "So, Bay Islands, huh"..oli ainut mita tuli mieleeni..

Toinen mielenkiintoinen tapaus on jo hieman vanhempi vanki, kutsukaamme hanta vaikka Rosaksi. Rosa on tuomittu asiakirjavaarennoksesta kuudeksi vuodeksi vankilaan. Erikoisen tapauksesta tekee se, etta Rosa on ammatiltaan tuomari ja ollut toissa korkeimmassa oikeudessa 28 vuotta. Oman kertomuksensa mukaan Rosa oli tyontanyt nenansa asioihin jotka eivat hanelle kuuluneet, ja tuloksena siis monen vuoden vankeustuomio. Rosalla on ollut vuoden aikana jo 18 asianajajaa, eika kukaan hanen entisista kollegoistaan suostu auttamaan hanta.

Eilen meilla oli mukana ensimmaista kertaa uusi harjoittelijakollega, erittain (ehka hieman liiankin) puhelias nuori nainen. Huomasin vasta kuinka olemme Lianan kanssa tottuneet ja ehka hieman turtuneet tyohon vankilassa, silla ihmettelin mielessani kuinka uusi kollegamme alkoi poislahdettyamme lahes itkemaan vankilassa olevien lasten kohtaloa.

Lapset ovat 3-vuotiaiksi asti aitiensta kanssa vankilan sisalla, ja sen jalkeen heidat lahetetaan sukulaisille. Itse vietan vankilassa kaydessani aina paljon aikaa naiden aitien kanssa, mutten viela ollut paljoa halunnut ajatella vastasyntyneiden lasten kohtaloa kolmen vuoden paasta. Valtio ei myoskaan millaan tavalla jarjesta lastenhoitoa, vaan lasten kohtalo on automaattisesti perheiden kasissa. Vahvojen perhesiteiden puuttuessa lapset joutuvat siis lastenkoteihin eli melko varmasti jossain vaiheessa kadulle. Mutta valtion "sosiaaliapu" onkin jo oma tarinansa, jota varmasti tulen jatkamaan toisessa blogimerkinnassa..