Pienyrittäjyyttä hondurasilaisesa vankilassa

Seuraavan jutun kirjoitin ICYE:n newsletteriä varten...

”Hei Olga, kiva että tulit, minulla on sinulle hyviä uutisia!” 40-vuotias nainen astuu pieni lapsi sylissään CEM-H:n (Centro de Estudios de la Mujer Honduras) toimistoon Tegucigalpan vankilassa ja istuu alas jännittyneenä. ” Tuotteesi myivät viime tapahtumassa hyvin ja tienasit 1400 lempiraa! Korusi olivat menestys! ”

Naisen suu kääntyy hymyyn, hän ottaa rahat käteensä ja laskee niistä 300 lempiraa, katsoo minua ja sanoo ylpeällä äänellä : ”Haluan että ostat näillä materiaaleja käsityöryhmällemme, korvakorukoukkuja, renkaita ja niitä pieniä eri värisiä helmiä.” Juuri tämän takia tuen suoraan Olgaa ja muita ryhmien vetäjiä; jotta rahat menisivät useamman vangin hyväksi. Kirjoitan ylös Olgan tilauksen ja lupaan tuoda materiaalit seuraavalla kerralla, rahat otan kuitenkin vastaan vasta kuittien kanssa. Pyydän Olgaa vielä allekirjoittamaan paperin jossa lukee, että hän on vastaanottanut rahat, ja käyn samankaltaisen keskustelun vuorotellen kolmen muun naisen kanssa. Kerron mitkä tuotteet käyvät kaupaksi, mihin heidän kannattaisi panostaa ja selitän kuinka tärkeää on tulevaisuuden varalta, että he vielä itse tarkastavat rahojen täsmäävän –kaikkiin myyjiin ei aina voi luottaa.

Toimistossa on tyynyjä, vessan koristepäällisiä, vesisuodattimien päällisiä ja pari laukkua, jotka eivät Kansainvälisen naisten päivän tapahtumassa olleet menneet kaupaksi, ja jotka joudun pahoitellen palauttamaan naisille. Keskuspuistossa ihmiset yleensä kiinnostuvat pienistä esineistä eivätkä mielellään kanniskele mukanaan tyynyjä tai muuta käsilaukkua suurempaa. Naiset kuuntelevat ymmärtäväisinä. Vakuutan vielä jokaiselle etten kerro kenellekään, kuinka paljon jokainen heistä on tienannut, ja pyydän naisia myös pitämään asian turvallisuussyistä omana tietonaan.

Vankilassa ei koskaan voi olla liian varovainen, sillä vaikka monet naisista ovat enemmänkin yhteiskunnan uhreja –yksinhuoltajia, jotka myyvät huumeita kotonaan elättääkseen perheensä muun työn puutteessa, toimistotyöntekijöitä tuomittuna isojen pomojen talousrikoksista tai naisia, jotka ovat itsepuolustuksena tappaneet miehensä sen jälkeen kun ovat tuloksetta ilmiantaneet tämän 7 kertaa kotiväkivallasta- kuin vaarallisia rikollisia, pitää muista missä ollaan.

Kun naiset ovat lähteneet, asianajaja Reina ja hänen harjoittelijansa Dea tulevat uteliaina sisään toimistoon. ”Miten meni? Mitä naiset sanoivat?” Kerron kollegoilleni tyytyväisenä tapaamisen kulusta ja lähden hetkeksi vankien puolelle, sillä nyt on asianajajien vuoro käyttää toimistoa vankien oikeustapausten tukemiseen.

Vankila on jaettu kahteen osaan, työntekijöiden puoleen jossa on psykologin, lääkärin, sosiaalityöntekijän, johtajan ja CEM-H:n toimisto, sekä vankien puoli, joka on kalteriportin toisella puolella. Kävelen portille, tervehdin poliiseja jotka jo tuntevat CEM-H:n ”gringhitan” ja astun sisään. Pieni nainen kuluneessa verryttelypuvussa tulee luokseni. ”Hooola, que tal usted? Que Dios me le cuide y bendige!”. Sonia halaa minua ja alkaa kertomaan: ”Tiedätkö, mitä taas tapahtui..” Vaikka tiedän jo Sonian tarinan, kuuntelen häntä ymmärtäväisesti. Vanhalla naisella ei ole ketään, kuka tulisi häntä katsomaan eikä minkäännäköistä toimeentuloa. Kehotan Soniaa uudestaan tekemään käsitöitä joita voisin häneltä ostaa sillä tiedän, että hän on saanut vankitoveriltaan jo useamman kerran lankoja ilmaiseksi. ”Jos tekisit vaikka kukkaroita, niitä ei kukaan ole vielä tehnyt. Ja osaat virkata niin hyvin!” Sonia lupaa yrittää ja toivottaa uudestaan Jumalan siunausta. Hyvästelen Sonian ja jatkan matkaa vankilan tietä pitkin.

Tegucigalpan naisten vankila on jaettu kahdeksaan pieneen valkoiseen yksikerroksiseen taloon, joissa asuu yhteensä n. 160 vankia. Yhdessä talossa on uudet tulokkaat, jotka viettävät ensimmäiset 2-6 viikkoa vain oman talonsa sisällä. Toisessa talossa on äidit pienten lastensa kanssa, kolmannessa asuvat ulkomaalaiset vangit, neljännessä vanhemmat yli 55-vuotiaat naiset, ja loput talot on jaettu vankien rikosten mukaan.

Keskellä vankilaa on asfalttinen kenttä jossa on ruostunut koripalloteline, lasten leikkikenttä sekä kokoontumistila. Ainut kerta tosin kun olen nähnyt urheilukenttää käytettävän oli kun vankilassa tehtiin yllätystarkastus; poliisit etsivät huumeita, aseita ja alkoholia. Saaliina oli muutaman vangin omat viinakeitokset, jonka vuoksi naiset seisoivat 4 tuntia kentällä ja me odottelimme turhautuneina koulutushuoneessa huumeita käsittelevän koulutuksen pitämistä.

Käännyn tien päässä oikealle ja kävelen muutaman puisen oven ohi, joissa on eri koulutushuoneiden nimiä: ”Ompeluryhmä”, ”yläaste”, ”lukio”, ”korupaja”, ja viimeisenä, ”tietokoneluokka”. Koputan oveen ja näen tietokone-ja englannin kurssien vetäjän ,Claudian tietokoneen ääressä. ” Hola, que tal vos?!” Tervehdin Claudiaa ja kysyn mitä hän on tekemässä. ”Sitä tavallista, lisään juuri uusien vankien nimiä. Annan sinulle listan mukaan toimistolle vietäväksi.” Kiitän Claudiaa ja kerron, että minullla on hänelle myös jotain tuotavaa. Annan muutaman setelin Claudian käteen, hänen osuutensa työstä. Claudia, myös vanki, järjesti myynnin naisten kesken ja keräsi tuotteet, tulosti paperit ja sopimukset koneeltaan. Claudia kiittää minua yllättyneenä, naurahtaa vaivaantuneena , halaa ja sanoo ”Ayyy vos...”. Keskustelemme hetken naisten pienyrityssuunnitelmasta. Claudia haluaa ostaa kangaspuita ja perustaa oman järjestön vankilan sisälle, jotta vangit voisivat työskennellä tehokkaammin ja saisivat vakaan toimeentulon. Mietin taas keskustellessamme, kuinka hän muistuttaa enemmän vankilan työntekijää kuin vankia..

Koska Hondurasin valtio ei tee mitään naisten elinkeinon hyväksi, on heidän pakko keksiä itse miten hankkia elantonsa. Jokaisen vangin ruokaan käytetään 13 lempiraa (0,50 euroa) päivässä, ja viikon ruoka koostuu riisistä, kananmunista, banaanista ja pienestä palasta kanaa. Joidenkin naisten perheet tukevat heitä rahallisesti, toiset tekevät työtä vankilan sisällä kuten lakaisevat tai pesevät yleisiä tiloja, mutta suurin osa naisista on täysin ilman tuloja, ja heidän pitää usein lähettää rahaa myös vankilan ulkopuolella oleville perheillensä. Työpajat, joissa naiset tekevät käsitöitään, ovat täynnä kauniita virkattuja vaatteita, laukkuja, tyynyjä ja koruja, mutta ainoat asiakkaat ovat vankilassa käyvät järjestöt, vain harvojen perheet myyvät tuotteita vankilan ulkopuolella. Leipomo on lakkautettu vähäksi aikaa, ja sielläkin voivat olla töissä vain henkilöt jotka pääsevät viikonlopuiksi ulos vankilasta, sillä vain he voivat kotilomillaan myydä tekemäänsä leipää.

Tervehdin vielä muutamaa muuta vankia ja palaan toimistolle. Löydän Reinan hyvin tuohtuneena, joku on vienyt yhden meidän toimistotuoleista! En ollut itse huomannut asiaa. ”Käsittämätöntä! Kuka varastaa tuolin?” Soitamme vankilan sihteerille, joka vaihtoi työtä miesten vankilaan viikkoa aikaisemmin ja kysymme, kenelle hän antoi meidän vara-avaimemme. ”Ai se avain..Annoin sen suoraan vankilan johtajalle”, nainen vastaa hämmentyneenä.

Käymme johtajan luona, joka vastaa ettei hänellä ole avaimesta tietoa, se pitäisi olla uudella sihteerillä. Sihteeri on aivan yhtä ”yllättynyt”, ei hänelläkään mitään avainta ole. ”Se on kai kadonnut”, kuuluu vastaus. Hmm. Soitamme uudestaan entiselle sihteerille ja kerromme mitä on tapahtunut. ”Aa..niin siis annoin sen avaimen uudelle sihteerille, vähän kuin olisin antanut sen suoraan johtajalle.” Aivan niin. Teemme inventaarion kaikesta irtaimistostamme ja huomaamme myös parin muun esineen kadonneen. Pyydämme yhtä poliiseista tarkistamaan, että lista täsmää ja lopuksi allekirjoittamaan sen. Tämän jälkeen viemme listan johtajalle, joka kieltäytyy allekirjoittamasta sitä. Jostain syystä tämä ei yllätä meitä lainkaan. Mietimme jälleen kerran, kummalla puolen kaltereita on rikolliset ovatkaan.

Kello on jo 12 eli ruoka-aika, jolloin vankilan talojen ovet suljetaan tunniksi ja me palaamme takaisin Tegucigalpan keskustaan toimistolle. Lähdemme autolle, jossa kuljettajamme jo odottaa meitä. Ajamme ulkoportille, otamme henkilöllisyystodistuksemme, jotka jätetään poliiseille aina ennen vankilaan sisäänmenoa, ja alamme puhumaan aamupäivän tapahtumista.

Kun pääsemme toimiston eteen, asianaja kysyy minulta: ”Ensi tiistaina taas samaan aikaan?”. Kerron, etten valitettavasti pääse. ”Ai, no mutta sitten odotamme sinua, entäs viikkoa myöhemmin? Kun ei ole enää paljon bensarahaa emmekä tiedä monta kertaa vielä pääsemme seuraavien viikkojen aikana. Että pääset vielä ostamaan tuotteita vangeilta?” Olen iloinen. Monen kuukauden yrittämisen jälkeen pienimuotoinen projektini on jo osa vankilaprojektiamme! Vastaan tyytyväisenä ”Totta kai!”, hyvästelen asianajajat ja menen työpaikalleni CEM-H:n toimistolle jatkamaan työpäivää.

Kuukausi tapahtuneen jälkeen vankilan johtaja pidätetään parituksesta vankilan sisällä, poliisit nousevat vankilan johtoon ja alkavat rikkomaan vankien oikeksia niin, että vangit lähettävät CEM-H:n välityksellä avunpyynnön valtion tahoille ja kansalaisjärjestöille. Saamme kerättyä Claudialle rahat kangaspuita varten ja CEM-H aloittaa uuden projektin jolla tuetaan naisten pienyrittäjyyttä eri naisryhmien kanssa, mm. naisten vankilassa. Viimeiset 6 työviikkoa tulevat olemaan työtä täynnä...