Kävellen oltais jo perillä...

Vaikka en tapahtumarikkaan työviikon jälkeen ehtinytkään kyllästymään Tegucigalpaan, päätin lähteä viikonlopuksi jo lempipaikakseni tulleeseen Copan Ruinasiin. Minulla oli jo loistava suunnitelma: Perjantaiaamuna lähtiessäni olisin perillä Copanissa puolenpäivän aikoihin, ja voisin palata sunnuntai-iltana matkanvarrella olevaan San Pedro Sulaan ystävien luo ja tulla maanantaiaamuna suoraan töihin. Kaikki ei kuitenkaan onnistunut aivan suunnitelmien mukaan.

Lähdin Tegusista siis perjantaina aamuvarhain klo 6 San Pedro Sulaa kohti. Tunnin bussimatkan jälkeen jouduimme kuitenkin Comayaguan kohdalla ruuhkaan. Vartti, puoli tuntia kului, kunnes bussikuski nousi bussista katsomaan mitä tapahtui. Kuulimme, että aamuyöstä tiellä oli tapahtunut onnettomuus eikä poliisi päästänyt ketään läpi. Ensin kuvittelin onnettomuuden olevan tavallinen kolari mutta pian kävikin ilmi, että kyse oli vakavemmasta tapauksesta. Kolmen aikaan aamulla bensaa kuljettanut rekka oli yrittänyt väistää tietä ylittävää hevosta, ja rekka tankkeineen oli kaatunut maantielle. Paikalle hälytettiin amerikkalaisia asiantuntijoita (en tiedä mistä asti) eikä vielä tiedetty, kuinka kauan tiesulku tulisi kestämään. Jäimme siis odottamaan.

Samalta bussiyhtiöltä oli lähtenyt kuudelta kaksi bussia, ja tutustuin pian toisiin kanssamatkustajiin. Mukana oli mm. kolme guatemalalaista insinööriä jotka olivat töissä Tegusissa ja menossa muutamaksi päiväksi kotiin perheidensä luo, kanadalainen hentoääninen lähetyssaarnaaja-tyttö, räväkkä hondurasilaisnainen tyttärensä kanssa lähdössä viikonlopun viettoon saarille, kaksi liikemiestä matkalla Guatemala Cityyn työkokoukseen sekä kolme meksikolaistyttöä menossa San Pedro Sulan lentokentälle lentääkseen kotiinsa. Jälkimmäiset lähtivätkin melko pian taksilla onnettomuuspaikalle aikomuksenaan kävellä toiselle puolella ja ottaa sieltä bussi, mutta poliisit käännyttivät heidät pois eikä heidän auttanut muu kuin palata bussille.

Nousimme bussista ja jotkut lähtivät kylän keskustaa katselemaan. Puolen päivän aikoihin menimme läheiseen kalaravintolaan syömään, erittäin kaunis paikka pienen laguunin rannalla ja kalan sai itse valita suoraan pakastealtaasta. Kiireettä ei ollut, sillä jono ei liikkunut mihinkään..Söimme ja palasimme bussille. Lisää odotusta. Jossain vaiheessa kuulimme, että tiesulku poistettaisiin kolmen aikoihin.

Olimme jo miettineet kaikennäköisiä tapoja miten päästä toiselle puolelle, ja tilanne alkoikin jo muistuttaa jotain toiminta/katastrofielokuvaa. Ehdotimme että vaihtaisimme toisella puolella odottavan yhtiön bussin kanssa matkustajia, Tegusiin menevät nousisivat meidän bussiin ja me San Pedrosta tulevaan bussiin(tavallinen toimenpide onnettomuuksien sattuessa). Tai ottaisimme taksit onnettomuuspaikalle, koska joku oli kuullut, että pienet autot pääsivät yli. Takanamme ollut bussi oli lähtenyt kiertotietä, mutta meidän yhtiömme oli antanut bussikuskeille käskyn odottaa. Ja n. kahden aikoihin tuli käsky kääntyä takaisin Tegusiin. Siitä alkoi melkoinen mekkala, sillä varsinkin liikemiehet olivat todella turhaantuneita ja alkoivat itse soittamaan bussiyhtiölle.

Itse huomasin väittelyä kuunnellessani ja maata tuijotellessani jotain mielenkiintoista. Maa oli täynnä siemeniä, eikä mitä tahansa siemeniä! Muistatteko edellisestä blogimerkinnästäni Kuubasta saadun koruni? Löysin korussa käytettyjä siemeniä aivan nenän altani, puun juurelta! Aloin siinä miesten väitellessä keräämään siemeniä, ja minua tuijotettiin kuin hullua. Näytin innoissani koruani ja kädessäni olevia siemeniä, ja kaikkia hymyilytti. Bussikuski taivutti avuliaasti puunoksaa ja nappasi oksista palkoja jotka olivat siemeniä täynnä. Eräs tyttö alkoi myös kiinnostua puuhastani ja aloimme yhdessä kokeilemaan, kuinka siemeniin saisi neulalla reikiä. Helposti! Nyt pitää vain keksiä, mistä löydän lisää näitä siemeniä, sillä en kuitenkaan viitsinyt kerätä koko aikaa siemeniä vaan jatkoin tilanteen selvittelyä..

Loppujen lopuksi meidän oli annettava periksi ja 7 tunnin odottelun jälkeen palasimme Tegusiin. Vaihdoimme bussiasemalla lippumme seuraavalle päivälle ja toivotimme hyvät yöt, seuraavana päivänähän näkisimme taas.


Lauantaiaamuna lähdin taas bussiasemalle ja tapasin kaikki tutut kasvot edelliseltä päivältä. Naureskelimme, että jos tällä kertaa jäisimme jumiin samaan kohtaan, ainakin tietäisimme hyvän ravintolan josta saisi kalaa. Kauaa ei naurattanut, sillä tunnin bussimatkan jälkeen jouduimme taas ruuhkaan, tällä kertaa jopa kauemmaksi onnettomusspaikkaa. Emme tienneet itkeäkö vai nauraako. Kuinka voi olla mahdollista, että bussiyhtiö ei ota selvää tilanteesta ennenkuin tuo taas bussilastillisen matkustajia aamuvarhain samaan paikkaan? Mukana oli tällä kertaa muutama uusi matkustaja, mm. saksalainen tyttö, joka oli vakuuttunu että hän jollain keinoin kyllä pääsisi toiselle puolelle. En viitsinyt selittää hänelle, kuinka Hondurasissa asiat toimivat hieman eri tavalla..

Meitä kaikkia loppujen lopuksi alkoi naurattamaan ja aloimme miettimään mitä tehdä aikamme kuluksi. Pyysimme bussikuskia vaihtamaan elokuvaa, koska olimme kaikki nähneet Princess Diaries 2:n jo muutamaan otteeseen, sillä elokuvaa ei oltu vaihdettu edellisen päivän jälkeen. Sweeney Todd ilman ääntä ei ollut paljoa parempi vaihtoehto, mutta edes jotain viihdykettä..

Mietin jo Tegusiin paluuta, sillä ei tuntunut enää kovin järkevältä lähteä Copaniin asti vain päiväksi. Bussikuski kertoi, kuinka vastaavanlainen onnettomuus oli kerran aikaisemmin tapahtunut Nicaraguassa ja El Salvadorissa, ja tie oli ollut suljettuna 3 ja 7 päivää..En kuitenkaan tiennyt mistä keksisin Tegusiin menevän bussin enkä toisaalta halunnut tehdä kaikkea turhan takia. Neljän tunnin kuluttua saimmekin vihdoinkin hyviä uutisia, alue oli todettu turvalliseksi ja jono alkoi vihdoinkin liikkumaan!

Pääsimme San Pedroon klo 15.30 ja olin Copanissa klo 19 illalla. Vietin rentouttavan viikonlopun hippiystävieni kanssa, istuskelin koko sunnuntain joen rannalla, uin, otin aurinkoa ja nautin maalla olosta. Luonnossa ollessa tuli ihan kotoinen olo eikä ajatus kaupunkiin paluusta houkuttanut. Lähdinkin vasta maanantai-iltapäivänä takaisin Tegusiin..

Olin loppujen lopuksi tehnyt oikein jäädessäni, sillä joudun tekemään tulevana viikonloppuna töitä..

..ja kuka hyödyn saa..

Kansalaisjärjestötyössä Hondurasissa ei tarvitse tylsistyä toimistolla, sillä aina on erilaisia tapahtumia kampanjan avajaisista koulutuksiin asti. Viime viikolla osallistuin HIV/AIDS:ia sairastavien naisten oikeuksia puolustavan järjestön kampanjan avajaisiin, HIV/AIDS:ia koskevaan koulutukseen sekä autoin järjestömme naisjohtajille pitämässä koulutuksessa joka koski poliittista osallistumista.

Itse olen tullut jo hieman kyyniseksi enkä oikein tiedä, kuinka suhtautua moniin kansalaisjärjestöjen pitämiin tapahtumiin. Tapahtumissa puhutaan naisten oikeuksista, köyhyydestä, kurjuudesta ja siitä miten asioita voisi parantaa. Samalla istutaan hienosti katetuissa pöydissä ja syödään useita ruokalajeja päivässä, ihastellaan toisten koruja ja vaatteita ja mietitään mitä t-paitoja seuraavaan tapahtumaan voisi painattaa.

En suinkaan sano, etteikö monista tapahtumista olisi hyötyäkin. Itse opin viime koulutuksessa todella paljon ja uskon, että tulevat aihetta koskevat kouluttajat pääsevät käyttämään tietoaan hyvinkin mahdollisesti pitämissään koulutuksissa. Valitettavan usein koulutukseen osallistuvat eivät jaa tietoaan vaan osallstuvat koulutuksiin toistensa perään, eikä itse järjestö hyödy näistä kalliisti järjestetyistä (ulkomaisten järjestöjen maksamista) koulutuksista juuri mitenkään.

Haluaisinkin nähdä järjestön, joka kutsuisi satoja kansalaisjärjestöjä köyhyyttä vähentävän kampanjan avajaisiin yksinkertaiseen juhlapaikkaan ja ilmoittaisi vieraille, että mässäilyrahoilla ostetaan koulukirjoja köyhille lapsille.

Passinhakumatkalla Nicaraguassa

Olen yksi niista monista sadoista (tai tuhansista?) suomalaisista, jotka hankkivat passin vuonna 2004 valmistusvirheen kera. Ensimmäisellä matkallani Guatemalaan muovinen sivu lähti sen verran pahasti irti, että jouduin joka kerta pyytämään rajavartioita avaamaan passin varovasti ettei sivu lähtisi kokonaan irti. Onneksi en ole tähän mennessä joutunut vaikeuksiin, mutta kuvitelkaapas tilanne toisinpäin: Hondurasilainen mies selittelemässä Suomen rajavartijoille, että "avatkaahan varovasti se passi kun se sivu on vähän irti. Ai mitä miten niin ei oo mun passi? No kun siinä on semmonen valmistusvirhe.." Kuulostaisi varmasti todella vakuuttavalta..

Tajusinkin viime torstaina, että tarvitsen uuden passin viisumiani varten, joka pitää hakea kuukauden päästä. Ja koska töissä ei ollut luvassa mitään erityistä, päätin lähteä saman tien seuraavana aamuna reissuun!

Saavuin Managuaan bussilla keskipäivällä, ja koska kaupunki oli aivan yhtä "kaunis" kuin Tegucigalpa (ja vaikutti myös yhtä turvalliselta, joten en räpsinyt kuvia), päätin karata heti Granadaan, kolonialismin aikaiseen kaupunkiin. Kaupunki ei muistuttanutkaan ainoastaan nimeltään entista kolonialismivaltaa, vaan oli todellakin kuin pieni espanjalainen kaupunki!


Näistä inkkareista tuli tosin ennemminkin pohjoisamerikkalaiset intiaanit mieleen. Ja musiikki muistutti Kolmen sepän patsaalla joskus taannoin soittavan Machu Picchu-bandin huilumusiikkia..

Yövyin yhdessä parhaimmista koskaan näkemistäni hostelleista: palmuja ja riippumattoja, uima-allas, ilmainen netti, kahvia ja teetä sekä yksi puhelu päivässä kotiin (kuulostaa vankilalta) minne tahansa maailmaa paitsi Keski-Amerikkaan ja Tanskaan (???), 8$/yö...siinä unohtui hetkessä työhuolet..
Tutustuin hostellissa neljään new yorkilaiseen poikaan, joiden kanssa kävin syömässä ja tutustuin Granadan (hiljaiseen) yöelämään. Istuimme tyhjässä baarissa johon kuitenkin tuli melkoisesti elämää, kun eräs seurueestani haastoi paikallisen nuoren miehen kanssaan break dance-kilpailuun. Tietokonenörtin näköinen latino-poika paljastuikin melkoiseksi taituriksi, ja vielä yllättävämpää oli, että voltit ja muut temput hän oli kertomansa mukaan oppinut "internetistä"..

Seuraavana päivänä sain mailin couchsurfingin kautta yhteyttä ottamaani tyttöön, joka asui maatilalla Diriamban lähellä, n.1 1/2 tunnin päässä Granadasta. Tarkoitukseni oli lähteä sitä ennen poikien kanssa Masayaan, mutta kun he alkoivat miettiä auton vuokraamista ja arpomaan mistä sen auton ottaisi ja milloin lähtisi, päätin lähteä pienen kaupunkikierroksen jälkeen kuitenkin omin päineni bussilla Masayaan. Yksin matkustelemisessa on puolensa..

Bussissa tapasin kaksi iloista torimyyjää, joista toinen kysyi, eikö aurinko häikäise kovasti silmiä ja enkö tarvitsisi aurinkolaseja. Hassua kun sattui kysymään, sillä olin juuri Granadassa miettinyt lasien ostoa. Miehellä olikin sopivasti kivat ruskeat feikki-raybanit, jotka sain halpaan 2 euron hintaan..peiliä ei ollut, mutta luotin muiden matkustajien hyväksyvään nyökyttelyyn.

Toinen torimyyjä oli sopivasti matkalla samalle torille jonne minut oli neuvottu etsimään koruja. Mummo auttoi minut perille ja maksoin kiitokseksi taksimatkan.

Torilla oli suuret määrät käsitöitä, koruja, vaatteita ja kenkiä, mutta minä olin tullut torille ensisijaisesti hakemaan koruaineksia. Erään korumyyjän pöydällä oli kauniita siemenkoruja, ja kysyin heti mistä hän oli ostanut ainekset. Nainen neuvoi minut seuraavalle kojulle, jossa istui hänen äitinsä. Vanhempi nainen toikin minulle heti erilaisia siemeniä, joita hänellä oli jemmassa suurissa säkeissä. Mitä enemmän juttelimme ja mitä enemmän kerroin vapaaehtoistyöstäni ja projekteistani hondurasilaisten naisten kanssa, sitä enemmän siemeniä löytyikin. Nainen kertoi minulle avuliaasti siementen nimet, miten niistä saa koruja, ja mihin reiät tulisi laittaa korujentekoa varten. Ostin loppujen lopuksi suuren pussillisen erilaisia siemeniä, ja nyt pitäisi vaan löytää täällä paikka, jossa ne saisi rei'itettyä...

Reunoilla näkee koruja, joihin siemeniä mm. voi käyttää. Punaisista ja ruskeista pitkulaisista malinche- siemenistä tehty koru on ostettu Perusta (onneksi tuli ostettua myös sieltä juuri samoja punaisia siemeniä!), toinen koru on tehty mm. vesimelonin siemenistä ja kuvan punaisista gelequeme-siemenistä. Oikean puolemmaisen nilkkakorun olen saanut Garifuna keskuksen Hermannilta, ja siinä on käytetty Lagrimas de San Pedro-nimisiä siemeniä, eli San Pedron kyyneleitä.

Masayasta suuntasin Diriambaan, josta minun oli määrä ottaa bussi "Aguacatesta seuraavaan 'kortteliin' ja kysyä siellä Yasminaa". Bussi jätti minut tähän:

Samalla "pysäkillä" jäi kuitenkin muitakin, ja eräs ystävällinen nainen saattoi minut couchsurfing-kontaktini Yasminan luo.

Yö Yasminan maatilalla onkin oikeastaan aivan oma tarinansa, jota en tässä viitsi kokonaan kertoa, joten tässä hieman lyhennetty versio:

Olin hänen sivullaan jo lukenut, että maatilalla vierailee pääasiassa vapaaehtoisia, jotka asustelevat siellä joitakin viikkoja työtä tehden, ja toisin kuin couchsurfingissa yleensä, Yasmina halusi rahanpuutteensa vuoksi rahaa yösijaa ja ruokaa vastaan. Maatila Nicaraguassa jossa käy vapaaehtoisia tekemässä töitä, kuulostaa oikeastaan aika hyvältä.

Yasmina oli kuitenkin 19-vuotias yksinhuoltajatyttö joka asui maatilalla vanhempiensa kanssa. Pari vuotta sitten Yasmina oli rakastunut itseään 15 vuotta vanhempaan jenkkimieheen joka oli luvannut aloittaa kehitysyhteistyöprojektin kylässä ja tuoda paljon ulkomaalaisia auttamaan kylänrakentamisessa. Hieno suunnitelma jäi kuitenkin pelkäksi haaveeksi ja projektin tulos oli pelkkä nettisivu, sillä mies löysi uudella matkallaan Filippiineillä uuden naisen ja jätti Yasminan vastasyntyneen tytön kanssa maatilalleen. Fiksu tyttö kun oli, Yasmina jatkoi kuitenkin projektia ja kuuli vielä joltain ranskalaiselta vapaaehtoiselta couchsurfingista, jonka kautta saisi lisää ulkomaalaisia käymään maatilalla.

En aluksi tiennyt miten suhtautua koko tilanteeseen. "Maatila" oli pieni talo jossa keittiö, suihku sekä vessa olivat ulkona (ulkona tässä tarkoittaa ulkona, katotta), ja "emäntä" oli pieni, erittäin topakka nuori tyttö, jolla oli selvästi ei ainoastaan koko perheensä mutta kaikki kyläläiset käskytettävänään. Maatilalla käyvät ulkomaalaiset olivat ilmeisesti aina suuri nähtävyys sekä toive paikallisille nuorille päästä pois kurjuudesta. Minulta kysyttiinkin heti, oliko minulla poikaystävää..Kuultuani kuitenkin Yasminan tarinan paikalla olevalta jenkkivapaaehtoistytöltä, ymmärsin tilanteen hieman paremmin.

Yasmina, kyläläisiä sekä vapaaehtoiset Juliana ja Jeff pizzaa tekemässä.

Yasminan talo

Vapaaehtoisten rakennus

Yasminan isä ottamassa vettä kaivosta.

Yasmina, hänen lapsensa, veljensä sekä Juliana ja minä.

Seuraavana päivänä minua jo hymyilittikin koko kokemus. Annoin Yasminalle myös muistoksi taskulampun, jota perhe oli edellisenä iltana innoissaan katsonut. Päätin, että heille sillä tulee olemaan enemmän käyttöä kuin minulle..

Aamulla suuntasin Diriamban kautta takaisin Managuaan. Päivän ystäväni oli Managuassa asuva tsekkiläinen mies jonka tapasin ostoskeskuksen pihalla ja joka neuvoi minut ystävällisesti etsimääni hostelliin. Kävimme syömässä ja katsomassa läheistä nähtävyyttä, modernia harmaata kirkkoa jonka rinnalla Klaukkalan kirkkokin näyttään (melkein) kauniilta.

Illan vietin rauhallisesti hostellilla, jossa tapasin sattumalta kolme suomalaista, jotka olivat -hahaa!!- myös menossa seuraavana aamuna menossa Suomen suurlähetystöön. Lähdimme siis aamulla porukalla suurlähetystölle. Tuntui jotenkin kotoisalta istua Suomi-julisteilla koristetussa huoneessa, juoda kahvia ja rupatella suomea..Sain kirjoitettua paperit nopeasti ja lähdin bussille, takaisin kohti Tegucigalpaa..