Kävellen oltais jo perillä...

Vaikka en tapahtumarikkaan työviikon jälkeen ehtinytkään kyllästymään Tegucigalpaan, päätin lähteä viikonlopuksi jo lempipaikakseni tulleeseen Copan Ruinasiin. Minulla oli jo loistava suunnitelma: Perjantaiaamuna lähtiessäni olisin perillä Copanissa puolenpäivän aikoihin, ja voisin palata sunnuntai-iltana matkanvarrella olevaan San Pedro Sulaan ystävien luo ja tulla maanantaiaamuna suoraan töihin. Kaikki ei kuitenkaan onnistunut aivan suunnitelmien mukaan.

Lähdin Tegusista siis perjantaina aamuvarhain klo 6 San Pedro Sulaa kohti. Tunnin bussimatkan jälkeen jouduimme kuitenkin Comayaguan kohdalla ruuhkaan. Vartti, puoli tuntia kului, kunnes bussikuski nousi bussista katsomaan mitä tapahtui. Kuulimme, että aamuyöstä tiellä oli tapahtunut onnettomuus eikä poliisi päästänyt ketään läpi. Ensin kuvittelin onnettomuuden olevan tavallinen kolari mutta pian kävikin ilmi, että kyse oli vakavemmasta tapauksesta. Kolmen aikaan aamulla bensaa kuljettanut rekka oli yrittänyt väistää tietä ylittävää hevosta, ja rekka tankkeineen oli kaatunut maantielle. Paikalle hälytettiin amerikkalaisia asiantuntijoita (en tiedä mistä asti) eikä vielä tiedetty, kuinka kauan tiesulku tulisi kestämään. Jäimme siis odottamaan.

Samalta bussiyhtiöltä oli lähtenyt kuudelta kaksi bussia, ja tutustuin pian toisiin kanssamatkustajiin. Mukana oli mm. kolme guatemalalaista insinööriä jotka olivat töissä Tegusissa ja menossa muutamaksi päiväksi kotiin perheidensä luo, kanadalainen hentoääninen lähetyssaarnaaja-tyttö, räväkkä hondurasilaisnainen tyttärensä kanssa lähdössä viikonlopun viettoon saarille, kaksi liikemiestä matkalla Guatemala Cityyn työkokoukseen sekä kolme meksikolaistyttöä menossa San Pedro Sulan lentokentälle lentääkseen kotiinsa. Jälkimmäiset lähtivätkin melko pian taksilla onnettomuuspaikalle aikomuksenaan kävellä toiselle puolella ja ottaa sieltä bussi, mutta poliisit käännyttivät heidät pois eikä heidän auttanut muu kuin palata bussille.

Nousimme bussista ja jotkut lähtivät kylän keskustaa katselemaan. Puolen päivän aikoihin menimme läheiseen kalaravintolaan syömään, erittäin kaunis paikka pienen laguunin rannalla ja kalan sai itse valita suoraan pakastealtaasta. Kiireettä ei ollut, sillä jono ei liikkunut mihinkään..Söimme ja palasimme bussille. Lisää odotusta. Jossain vaiheessa kuulimme, että tiesulku poistettaisiin kolmen aikoihin.

Olimme jo miettineet kaikennäköisiä tapoja miten päästä toiselle puolelle, ja tilanne alkoikin jo muistuttaa jotain toiminta/katastrofielokuvaa. Ehdotimme että vaihtaisimme toisella puolella odottavan yhtiön bussin kanssa matkustajia, Tegusiin menevät nousisivat meidän bussiin ja me San Pedrosta tulevaan bussiin(tavallinen toimenpide onnettomuuksien sattuessa). Tai ottaisimme taksit onnettomuuspaikalle, koska joku oli kuullut, että pienet autot pääsivät yli. Takanamme ollut bussi oli lähtenyt kiertotietä, mutta meidän yhtiömme oli antanut bussikuskeille käskyn odottaa. Ja n. kahden aikoihin tuli käsky kääntyä takaisin Tegusiin. Siitä alkoi melkoinen mekkala, sillä varsinkin liikemiehet olivat todella turhaantuneita ja alkoivat itse soittamaan bussiyhtiölle.

Itse huomasin väittelyä kuunnellessani ja maata tuijotellessani jotain mielenkiintoista. Maa oli täynnä siemeniä, eikä mitä tahansa siemeniä! Muistatteko edellisestä blogimerkinnästäni Kuubasta saadun koruni? Löysin korussa käytettyjä siemeniä aivan nenän altani, puun juurelta! Aloin siinä miesten väitellessä keräämään siemeniä, ja minua tuijotettiin kuin hullua. Näytin innoissani koruani ja kädessäni olevia siemeniä, ja kaikkia hymyilytti. Bussikuski taivutti avuliaasti puunoksaa ja nappasi oksista palkoja jotka olivat siemeniä täynnä. Eräs tyttö alkoi myös kiinnostua puuhastani ja aloimme yhdessä kokeilemaan, kuinka siemeniin saisi neulalla reikiä. Helposti! Nyt pitää vain keksiä, mistä löydän lisää näitä siemeniä, sillä en kuitenkaan viitsinyt kerätä koko aikaa siemeniä vaan jatkoin tilanteen selvittelyä..

Loppujen lopuksi meidän oli annettava periksi ja 7 tunnin odottelun jälkeen palasimme Tegusiin. Vaihdoimme bussiasemalla lippumme seuraavalle päivälle ja toivotimme hyvät yöt, seuraavana päivänähän näkisimme taas.


Lauantaiaamuna lähdin taas bussiasemalle ja tapasin kaikki tutut kasvot edelliseltä päivältä. Naureskelimme, että jos tällä kertaa jäisimme jumiin samaan kohtaan, ainakin tietäisimme hyvän ravintolan josta saisi kalaa. Kauaa ei naurattanut, sillä tunnin bussimatkan jälkeen jouduimme taas ruuhkaan, tällä kertaa jopa kauemmaksi onnettomusspaikkaa. Emme tienneet itkeäkö vai nauraako. Kuinka voi olla mahdollista, että bussiyhtiö ei ota selvää tilanteesta ennenkuin tuo taas bussilastillisen matkustajia aamuvarhain samaan paikkaan? Mukana oli tällä kertaa muutama uusi matkustaja, mm. saksalainen tyttö, joka oli vakuuttunu että hän jollain keinoin kyllä pääsisi toiselle puolelle. En viitsinyt selittää hänelle, kuinka Hondurasissa asiat toimivat hieman eri tavalla..

Meitä kaikkia loppujen lopuksi alkoi naurattamaan ja aloimme miettimään mitä tehdä aikamme kuluksi. Pyysimme bussikuskia vaihtamaan elokuvaa, koska olimme kaikki nähneet Princess Diaries 2:n jo muutamaan otteeseen, sillä elokuvaa ei oltu vaihdettu edellisen päivän jälkeen. Sweeney Todd ilman ääntä ei ollut paljoa parempi vaihtoehto, mutta edes jotain viihdykettä..

Mietin jo Tegusiin paluuta, sillä ei tuntunut enää kovin järkevältä lähteä Copaniin asti vain päiväksi. Bussikuski kertoi, kuinka vastaavanlainen onnettomuus oli kerran aikaisemmin tapahtunut Nicaraguassa ja El Salvadorissa, ja tie oli ollut suljettuna 3 ja 7 päivää..En kuitenkaan tiennyt mistä keksisin Tegusiin menevän bussin enkä toisaalta halunnut tehdä kaikkea turhan takia. Neljän tunnin kuluttua saimmekin vihdoinkin hyviä uutisia, alue oli todettu turvalliseksi ja jono alkoi vihdoinkin liikkumaan!

Pääsimme San Pedroon klo 15.30 ja olin Copanissa klo 19 illalla. Vietin rentouttavan viikonlopun hippiystävieni kanssa, istuskelin koko sunnuntain joen rannalla, uin, otin aurinkoa ja nautin maalla olosta. Luonnossa ollessa tuli ihan kotoinen olo eikä ajatus kaupunkiin paluusta houkuttanut. Lähdinkin vasta maanantai-iltapäivänä takaisin Tegusiin..

Olin loppujen lopuksi tehnyt oikein jäädessäni, sillä joudun tekemään tulevana viikonloppuna töitä..

Matkustelua

Olen jo pitkaan halunnut vaihtaa blogiasua ja merkintojani lukiessa mietin, kuinka niilla ei ole juuri mitaan tekemista tekstieni kanssa. Oikeastaan kuvana pitaisi olla kalterit tai ryhma naisia, silla tekstini ovat melko tyopainoitteisia..on siis aika kertoa muustakin.

Kaunis maisemakuva Lago de Yojoalta ei ole ainoastaan mukavampaa katseltavaa mutta kuvaa myos paremmin kuinka talla hetkella naen ja koen Hondurasin. Nyt puolen vuoden jalkeen huomasin, kuinka vahan olen loppujen lopuksi tata maata kierrellyt ja asiahan piti korjata saman tien. Olen nyt kahden viikon aikana tehnyt kolme 2-3 paivan reissua, kaksi kertaa Copán ruinasiin ja yhden Lago de Yojoalle. Tassa mainittakoon, etta Copán on 8 tunnin matkan paassa Tegusista..

Toissapaivana Tegusiin pain matkatessani mietinkin, kuinka kotona Suomessa ei ikina tulisi mieleenkaan lahtea Helsingista Kainuuseen (vai onko sinne niin pitka matka)ihan vain pariksi paivaksi. Tiistaina kuitenkin juttelin saksalaisen kaverini kanssa joka sattui olemaan Copánissa ja pyysi tulemaan. Koska lippu ei ole pitkasta matkasta huolimatta kovin kallis (250 lempiraa suunta eli n.10 euroa..), lahdin heti seuraavana aamuna, vietin yon Copánissa ja tulin seuraavana paivana takaisin Tegusiin.

Copán ruinas sijaitsee Guatemalan rajalla, ja nimella tarkoitetaan seka kylaa etta kylasta n.kilometrin paassa sijaitsevaa Maya-temppelirauniota. Alue on todella kaunis, ja Maya-raunioilla kaydessani huomasin taas, kuinka vahan Hondurasissa on turismia kauniista nahtavyyksista huolimatta! Copán ruinas ei ole aivan yhta suuri Maya-raunio kuin Guatemalan Tical, mutta todella upea, metsan keskella sijaitseva alue, joka on jatetty hyvin luonnolliseen tilaan. Raunioilla paasee nakemaan mm.patsaita, asuinraunioita, alttarin ja jalkapallokentan.

Maya-kansan jalkapallo ei kuitenkaan ollut pelkkaa huvia vaan rituaali, joka sisalsi myos ihmisten uhraamista. Voittaminen oli viela hieman tarkeampaa, silla haviavan joukkueen kapteeni uhrattiin ja voittomaalin tehnyt vapautui taloudellisista huolista..




Copán on ehdottomasti yksi kauneimmista paikoista ja Utilan lisaksi lempipaikkani Hondurasissa!

Edellisen viikonlopun vietin kaverieni kanssa Lago de Yojoalla, Hondurasin (ainoan?) jarven rannalla. Oli ihanaa paasta kaupungista hetkeksi pois ja ihan vaan rentoutua.


Lauantaina kavimme jarven lahella olevilla vesiputouksilla. Puiston sisaankaynnilla oli hieman ihmetysta herattava kyltti, jossa nimittain luki sisaanpaasymaksun ja saantojen lisaksi: "Emme vastaa autoihin tai ihmisiin kohdistuvasta vahingosta." ???


Itse vesiputoukset olivat todella kauniit ja koko Lago de Yojoan alue juuri oikea paikka lahtea kaupungin melua karkuun!



Seuraavaa matkaa odotellessa..:)

Viimeiset 3 kuukautta..

Viimeisesta blogikirjoituksesta onkin aikaa, ja paatin ottaa itseani niskasta kiinni ja kertoa viime aikojen kuulumisia. Marraskuun jalkeen onkin tapahtunut vaikka mita, talvi on vaihtunut kesaksi, olen ollut matkoilla Perussa siskon luona ja veljen kanssa Utilalla, minut on ryostetty ja olen sairastanut 2 vatsainfektiota..ja olen edistynyt tyoprojekteissani todella paljon!

Marras-joulukuu oli melko hiljaista toissa, tapahtumista mainittakoon 25.11., kansainvalinen paiva naisten vakivaltaa vastaan. Paivan kunniaksi marssimme keskustassa ja paasin ensimmaista kertaa mukaan mielenosoitukseen.


Joulukuun alussa oli naisvankien juhla, johon kutsuttiin poliitikkoja ja valtion virkamiehia keskustelemaan vankien kanssa ihmisoikeuksista. Tapaaminen johti yhteen ilmiantoon, pariin rangaistukseen ja yleiseen halinaan, mutta eniten mieleen jaivat silti naisten onnelliset kasvot kun he lauloivat yhdessa paikalla olevan bandin soittamia lauluja!


Viikko ennen joulua olin perjantai-iltapaivalla kotimatkalla ja minut ryostettiin melko lahella kotiani. Kaksi miesta moottoripyoralla, ns. hit and run-ryosto. Tavaroiden menettaminen ei paljoa harmittanut kun on matkavakuutus kunnossa, mutta saikahdin tapahtumasta melkoisesti. Onneksi ei kuitenkaan kaynyt mitaan ja nyt sita on sitten entista varovaisempi!

Joulua vietin Perussa perheen kanssa, ja paasin nakemaan minkalainen ei-niin-vaarallinen Latinalainen Amerikka on. Ihmettelin aaneen kuinka voi puhua kadulla kannykkaan, kayttaa bussia ja KAVELLA baarista kotiin. Luksus-elamaa..Peru on todella kaunis, ja oli hienoa nahda kuinka perinteita pidetaan viela ylla. Taalla kaikki tuntuu niin (pohjois-)amerikkalaistuneen..Perusta voi kuitenkin lukea lisaa Meritan blogista. :)

Tulin pari paivaa uuden vuoden jalkeen takaisin kotiin, ehdin olla 3 paivaa toissa kun taas lahdin reissuun. Talla kertaa veljen kanssa Utilalle! Saari oli aluksi todella hammentava enka oikein tiennyt mita ajatella. Tiedattehan arsyttavat taksikuskit jotka tulevat monissa maissa asemalla huutamaan "taksi, taksi" ja vaativat etta menet juuri heidan mukaansa? Utilalla oli sama meininki, mutta vastassa oli joukko ulkomaalaisia turisteja kalastelemassa asiakkaita eri sukelluskeskuksien flyereiden kanssa. Myohemmin kuulimme etta jokaisesta uudesta asiakkaasta nuoret saavat 25 dollarin provikan ja kilpailu on siis kova..Saaren asukkaat ovat sekoitus alkuperaisasukkaista, mantereen latinoista jotka ovat tulleet saarelle toihin seka backpacker-turisteista (suurin osa eurooppalaisia) jotka ovat tulleet sukeltamaan ja (usein) jamahtaneet sinne.

Saari oli todella upea, ja vietimme rentouttavat 5 paivaa rannalla makoillen ja iltaisin baareissa kayden. Mutta Utilasta viela toinen kerta hieman lisaa, silla olen menossa sinne uudestaan paasiaisen aikaan. :)

Foro Social Américas

Viime viikolla olin järjestöni kanssa Guatemalassa Amerikoiden yhteisessä ihmisoikeus-tapahtumassa Foro Socialissa, joka järjestetään kerran vuodessa. Paikkana oli tällä kertaa Ciudad de Guatemalan yliopisto, ja tapahtumaa oli laidasta laitaan: Luentoja, konsertteja ja taidetapahtumia.

Suurin osa naisjärjestöistä oli samassa hotellissa, josta lähdimme joka aamu bussilla pinkkeine kasseinemme yhdessä yliopistolle. Luennoilla meitä kiinnostivat tietenkin pääosin naisten oikeudet, ja vietinkin lähes koko viikon eri naisjärjestöjen kanssa kuunnellen naisia koskevia luentoja. Aiheita olivat mm. abortti, naisiin kohdistuva väkivalta ja alkuperäiskansojen naisten oikeudet.




Tapahtumapaikka oli myös näkemisen arvoinen. Universidad de San Carlos on yksi Latinalaisen Amerikan vanhimpia ja tunnetuimpia yliopistoja, perustettu jo 1600-luvun lopussa.

Opiskelijoilla on melko paljon sananvaltaa yliopistopolitiikassa, jonka näkee jo rakennusten ulkoasusta. Mieleen tulee kuvat 70-luvun opiskelijoiden vallankumouksista, sillä seiniä koristavat Che Guevara, punaiset liput ja sosialismin puolesta puhuvat kirjoitukset ja maalaukset.


Koko tapahtuma oli hieno, tunnelma naisten tapahtuma-teltassa samoin, ja pääsimme tutustumaan hyvin Lattareiden naisten tilanteeseen. Ja tapaamaan (nais-)kollegoita ympäri Latinalaista Amerikkaa!